Hetki sitten saavuin tyhjään iskä-kotiin. Iskä on töissä, huoneista ei kukaan vastannut vaikka totutusti tullessani moikkailin. Auringon tehdessä laskua takapihalla, kiertelen läpi tutut huoneet ja mietin miten asiat kerta kaikkiaan voi pysyä ennallaan. Sänky on petaamatta vain toiselta puolelta, jääkaapista löytyy lapsuusvuosina perinteeksi nousseet suklaavanukkaat. Piippu olohuoneen ikkunalaudalla odottamassa, keskeneräinen ristikkolehti tykötarpeineen keittiön pöydällä. Kaikki ennallaan, mutta samalla silti hienostuneesti uudistunutta. Yksi uusi magneetti jääkaapin ovessa, uusintoskaämpäri, postipaketti nojaamassa keittiön seinään. Kortti vierailta mailta, ilmoitustaululla muistilappu lääkäristä...
Kapusin yläkertaan, entiseen huoneeseeni, pohtien milloin todella olin täällä viimeksi ollut. Kyyneleet lähti hiljaa vierimään pitkin poskia, reilu neljä kuukautta sitten. Pääsiäisen aikaan, kun juhlittiin kummisedän pyöreitä. Nuo kuukaudet pitämättä juuri mitään yhteyttä sai pohtimaan onko reilun tunnin päästä kotiutuva iskä harmaantunut entisestään, saanut kenties pari kiloakin vyötärölle.
Miten vanhempien luo voikin aina olla tervetullut vaikka omien arkikiireiden keskellä suhdetta heihin laiminlyö, miten vanhemmat silti aina rakastaa vaikka ei ehkä itse muistakaan... Miksi pitää olla niin perisuomalaisia, etten voi kapsahtaa kotiutuvan työläisen, isän, kaulaan ja kertoa että oli oikeasti tosi ikävä. Itkeä avoimesti ja luvata yrittää jatkossa käydä useammin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti