29. tammikuuta 2015

On vain luottamus siihen, että kaikki järjestyy


Nyt se iski. Muuttoahdistus nimittäin. Kävelin hetki sitten kaupungilta kotiin ja koko parin kilometrin matkan valu kyyneleet poskilla. Huomenna koulusta päästyäni Ässä tulee ja pakataan koti autoon. Olo on irrallinen; Lahdessa ei enään ole koti ja Porissa ei vielä. Oma aikansa menee koitutua uuteen kotiin, uuteen kaupunkiin-jos edes kotiudun. Muutan satoja kilometrejä, aina vaan kauemmas perheestäni. Lasken oikeastaan kaiken sen varaan, että olen onnellinen Setämiehen kanssa mutta mitä jos suhde kariutuu. Oon satojen kilometrien päässä perheestäni...
Huomisen jälkeen en enään kävele tuttua reittiä kouluun, enään ei tule kesäisiä päiviä jolloin oikaista metsän poikki. Enään en seiso keskellä (tämän kaupungin) toria ja laske montako suomenlippua liputuspäivänä ympärilläni näen. Enään ei ole sama reitti lähikirjastoon tai -kauppaan. Muistelen mistä saa kaupungin parhaat ruuat, missä vietettiin parhaat baari-illat. Missä juhlittiin kavereiden tupareita, monestiko tuonkin liikkeen edestä on tullut kuljettua astumatta sisään. Mitä kaikkea tämä kaupunki sittenkin reilun kolmen vuoden aikana tarjosi vaikka niin oon uhonnukin lähteväni yhtä tyhjin käsin kun syksyllä 2011 tulin.

27. tammikuuta 2015

Minä ja suuri suuni...

Palapelit on mulle yks keino pitää huolta mielenterveydestä. Toissa syksynä menin Ässälle sanomaan, että otan haasteeksi hänen 4 000 palaisen palapelin mikäli koulusta lomapaperin syksyksi saan. Lomapaperi tuli ja niinpä piti lupauksestakin pitää kiinni. Syksy -13 vei kumminkin voimia entisestään ja oikeastaan vasta viime talven väistyttyä, siinä maalis-huhtikuussa, löysin motivaation tarttua kirjaimellisesti muovikassilliseen paloja.
9-10 kk:n työ!
Kesä ja syksy toi omat kiireensä niin koulun kuin töiden suhteen eikä aikaa alas istumiseen tuntunut olevan. Aloin vähitellen suunnittelemaan muuttoa Poriin ja yksi asia jos mikä oli varma; En massiivista palapeliä ottaisi mukaani. Lupasin sen liimata kokoamisen jälkeen kasaan ja palauttaa naapurille-mahdottomuus junaliikkujalle... Joulu sotki välissä taas hieman suunnitelmia, oli muita tärkeämpiäkin juttuja hoidettavana. Vuosi alko paineella lähestyvästä muutosta ja selkäjumeihin asti tulikin istuttua paloille paikkoja etsien. Toissailtana helpotuksen huokaisun sain huulilta päästää, kun viimeisetkin oman paikkansa löysi-ja muutama päivä vielä jäikin aikaa muuttoon.
Vertauskohteena normaalikokoinen 1 000 palainen
Mikä ehkä ihaninta; voin taas ruokailla ruokapöydän ääressä! Ainakin siihen asti kunnes ruokaryhmä lähtee kierrätykseen perjantaina, haluan uuteen kotiin toisenlaisen... Jos jotain viime kuukaudet palapelin ääressä opetti niin ainakin ajattelemaan asioita kahdesti ennen kun lupaa jotain. En myöskään oo ihan niin kärsimätön mitä välillä väitän olevani ;)
Kappas vaan, mulla on pöytä...

21. tammikuuta 2015

Hyvän mielen pitsapäivä

2 dl vettä
25g hiivaa (tai ps kuivahiivaa)
1 tl suolaa
3 rkl öljyä
n.10 dl vehnäjauhoja
400g jauhelihaa
pari tomaattia
purkki ananasmurskaa
oreganoa
juustoraastetta
punasipuli

1. Laita soimaan musiikkia joka tekee iloiseksi ja käännä volyymia muutama aste kovemmalle millä normaalisti kuuntelet. Mun tapauksessa tänään Haloo Helsingin Kiitos ei ole kirosana-albumi.
2. Mittaa kaksi desiä reilusti kädenlämpöistä vettä kulhoon ja sekoita/liuota hiiva siihen. Lisää suola.
3. Lisää öljy ja vähitellen jauhoja. Alkuun sekoittaminen onnistuu siisteiten puuhaarukalla, myöhemmin käsin.
4. Lisää taikinaan jauhoja kunnes se alkaa olla kiinteää ja irtoilee helposti kulhon reunoilta. Siirrä kulho lämpimään paikkaan ja peitä liinalla.
5. Valmistele täytteet eli tässä tapauksessa paista jauheliha ja...muista kauppaan unohtunut juustoraaste! Pue lämpimästi päälle, sujauta avain taskuun, etsi Plussa-kortti ja kaada ohimennessä pyykkiteline pyykkeineen. Tarkista vielä onko avain mukana ja reippaile lähikauppaan.
6. Kaupassa valitse pienin juusto, se ainoa budjettiin sopiva, ja kävele kassalle. Tajua tulla miettineeksi, eikö kauppa todella myy valmista raastetta ja palaa takaisin vaihtamaan juustoköntti halvimpaan mahdolliseen raasteeseen. Maksa ja reippaile kotiin, olet juuri säästänyt euron!
7. Pese kädet! Kaiva esiin pelli ja leivinarkki sen päälle. Öljyä kädet ja koita muodostaa pitsataikinasta litteä ympyrä pellille. Useimmiten se muistuttaa epätasareunaista soikiota...
8. Kippaa paistinpannulta jauheliha pohjan päälle ja levittele. Viipaloi tomaatit ja asettele jauhelihan päälle. Syö ylimääräiset siivut ja muista ettei kotimaiset tomaatit ole makeimmillaan tähän aikaan vuodesta...
9. Löydä jääkaapista punasipulia ja pilko yksi pitsan päälle. Ei tarvi itkeä. Purista purkkiananaksesta ylimääräinen neste pois ja ripottele pitsalle. Ripottele pinnalle maun mukaan myös juustoraastetta, tässä tapauksessa n.puoli pussia.
10. Työnnä pitsa uuniin ja vilkaise kelloa. Seuraavan 20 minuuttisen aikana ehdit tiskata paistinpannun ja kulhon, painaa uudestaan playta jotta albumi toistaa uudestaan itsensä ja vaihtaa paidan. Sotkit ja kastelit kumminkin sen edellisen...
11. Kirjaa ylös viimeisimmät käänteet-ja muista pitsasta unohtunut oregano. Ensi kerralla sitten! Odottele se 5min mitä pitsan paistumisajasta on jäljellä, pelaa vaikka CSI:ta tai Wordbasea sen aikaa...
12. Havahdu ottamaan pitsa pois uunista ja koita saada siitä edes yksi edustuskelpoinen kuva. Leikkaa pala, kaada seuraksi iso lasi maitoa ja nauti! Omnommmm...
Satsikierroksen jälkeen sitä voiskin sitten kerätä ne lattialle kaatuneet pyykit jätesäkkiin ensi viikon (!!!!) muuttoa varten ja jatkaa loputtoman tuntuisen palapelin kokoomista...

20. tammikuuta 2015

Pari tiikeriä vapaana, ei sen kummempaa


Pitkä viikonloppu tuli taas vietettyä Setämiehen luona-se viimeinen ennen kuin itsekin länsirannikolle muutan. Perjantain Setä oli vielä normaalisti töissä, mutta mä viihdytin itseäni V:n kanssa kahvilla. Jostain syystä en heinäkuun jälkeen ollut saanut neitokaiseen mitään yhteyttä ja nyt oli aikaa korjata se mikä kenties särähti silloin rikki. Oli aika vaihtaa kuluneen puolen vuoden kuulumiset puolin ja toisin. Kahvien jälkeen poikkesin tulevalle harkkapaikalleni-ja pienen palaverin jälkeen totesin, että taidankin valmistua jo maaliskuun alussa enkä puolessa välissä kuten edellinen tieto oli. Hui!

Lauantaina käytiin aamusta vähän shoppailemassa ja ilta vietettiin pariskuntana lähipiiriin kuuluvan neitokaisen kolmekymppisillä. Yllätin itseni jopa seitsemän tunnin jaksamisella-ja määrällä joka alkoholia yhtäkkiä kuluikin... Puolen yön aikaan Setämies saattoi mut kotiin ja palasi itse juhliin-on sovittu että tämä on täysin ok tapa toimia, sillä mä en tosiaan jaksa ihan niin kauaa kuin hän. Ennen kotiin paluutani ehdin tehdä myös tuttavuutta tulevan naapurini kanssa.

Sunnuntai-iltana palasin omaan kotiin vähemmän väsyneenä, kun kuvittelin. Liki neljän tunnin junamatka antoi taas aikaa ajatella lähipäivien tapahtumia ja jopa huvittuneena tajusin, että millä mittarilla sitten ikinä mitataankaan, on vähintään kuukausi Setämiehen kanssa jo seurusteltu. Muistan teininä kuukauden olleen jo iso juttu, jota tuli juhlia. Heh, ei enään. Ehkä me sitten ollaan jo niin aikuisia ettei kuukausipäivä ole mikään juttu, ei sellaista enään tarvi erityisesti juhlia. Juhlitaan sitten kun on enemmän aihetta-vaikkapa vuosipäivänä ;)


15. tammikuuta 2015

Kuulun seksuaalivähemmistöön


Tänään taas kuulin lounastauolla sen minkä kuullessani joka ikinen kerta alan näkemään punaista. "Sä et vaikuta siltä, että oisit tyttöihin päin." En kommentoijalta hoksannut kysyä millainen on stereotypinen bi-seksuaali, mutta mitä itselleni ensimmäisenä tulee mieleen, ei kyllä itseeni päde. En korosta seksuaalisuuttani (miksi tekisin niin?), en koita erottua massasta, en harrasta sivusiilejä. Korvassani ei ole kenties jopa monien kymmenien millien lävistystä ja hyvin harvoin esiinnyn lököttävissä housuissa.

Se etten itse istu yllämainittuun lokeroon, ei silti tarkoita ettenkö voisi tykätä myös oman sukupuoleni edustajista. Keskimäärin joka viides mun ihastuksista on naissukupuolta. Tämän hetkinen seurustelukumppani edustaa miessukupuolta, mikä lienee on varmasti ollut joillekkin läheisille helpotus, mutta seurustelu miehen kanssa ei poista sitä mitä oon sydämestäni-ei "paranna" mua. Voin rakastaa ihan yhtä lailla miestä kuin naista.

Muuttaminen lähenee päivä päivältä ja usein multa kysytäänkin mikä vetää satojen kilometrien päähän, mitä siellä on mitä täällä ei ole. Yksinkertaisesti: rakkaus. Tällä kertaa kyseessä sattuu olemaan suhden miehen kanssa, mutta yhtä lailla kyseessä voisi olla nainen. Mikäli koko viime vuoden olisin tapaillut naista samalla mentaliteetilla mitä olen Setämiestä tapaillut, olisin yhtä varmasti silloinkin muuttamassa. Rakkaus ei katso sukupuolta.
P.S.
Alussa mainittu stereotypia oli mun oma näkemys, josta suvaitsevaisuuden nimissä koitan pyrkiä eroon. Eivät kaikki bi-seksuaalit tosiaan vastaa kuvailuani.

9. tammikuuta 2015

Ajatuksia erityisherkkyydestä

Erityisherkkyys. Tuo ihanaakin ihanampi ominaispiirre, joka saa tuntemaan kaiken sata kertaa muita voimakkaammin ja jonka piikkiin saa laitettua heikkouden niin alkoholin, kofeiinin kuin väsymyksen vaikutuksille. Piirre, joka pitää sisällään niin paljon, mutta samalla toisaaltaan ei mitään.
Ei ole olemassa mitään keskiverto erityisherkkää, ei minkäänlaista muottia mihin meitä, jopa joka viidettä kansalaista, laittaa. Toiset jaksaa enemmän, toiset vähemmän. Toiset tykkää ja pystyy sosiaaliseen työhön, toiset taas viihtyy kotihiirinä, omissa oloissa. Joku maistaa leivästä heti siirapin, toinen ei.

Mä en kovin mielelläni puhu omasta erityisherkkyydestäni. Häpeän. Miksi kukaan ystävistäni ei liikutu hiljalleen leijuvista lumihiutaleista tai saa minuuttejakin kestäviä naurukohtauksia jotka loppuvat vasta kun hengittäminen alkaa käydä vaikeaksi. Miksi kukaan muu ei tunnu huomioivan kovia tuoleja luokassa tai älyttömän hyvää porkkanaraastetta ruokalassa. Kaiken jatkuva huomioiminen kuluttaa, miksi kukaan muu ei valita väsymistä kun koulupäivästä on kulunut ensimmäinen kolme varttia. Miksi minä...
Erityisherkkyydestä on edelleenkin vähän tietoa-vaikka uutisointi on huimasti lisääntynytkin siitä mitä se esimerkiksi vuosi sitten oli. Suurin osa ihmisistä kumminkin on edelleen epätietoisia, ymmärtämättömiä. Oman hyvinvointini kannalta tiedon jakaminen olisi jopa suotavaa, mutta pelkään. En halua leimautua oudoksi enkä etenkään huomiohakuiseksi.

Kuten oon kirjotellu aiemminkin, oon muuttamassa kuun vaihteessa. Tavarat on ollu jo pitkään pakattuna. Samaan aikaan on voimakas halu lähteä, mutta kumminkin kaipuu jäädä. Laatikoita pakatessa itkin monet itkut. Joudun luopumaan tutuksi muodostuneesta kodista ja kaupungista. Luotan, että pärjään uudessakin kaupungissa, mutta pelkkä luottaminen ei silti saa pois pelkoa.
Koulu on myös viime metreillä. On helpottavaa saada lopultakin ammattitutkinto, mutta mitä sitten. Olen opiskellut viimeiset 14 vuotta... Tiedän ainoastaan sen etten halua opiskella heti lisää. Saanko töitä, perustanko perheen. Ne kysymykset ei oo yksistään musta kiinni.
Elämän suurien peruskysymyksien rinnalla epäilyttää miten sopeudun korkeapaikan kammon ja hissipelkoni kanssa asumaan 10.kerrokseen. Millaiseksi suhde Setämiehen kanssa muodostuu, kun näkeminen ei rajoitukaan yhteen tai kahteen viikonloppuun kuukaudessa. Mitä syön tänään, no entäs huomenna. Miksi en tänä talvena tunnu pysyvän ollenkaan pystyssä, miksi yhtäkkiä vuodan verta. Miksi paleltaa, miksi valo on niin kirkasta...

7. tammikuuta 2015

Itsekurin puutos

Yks itselleni ostamistani joululahjoista oli aktiivisuusranneke. Joulun pyhinä en jaksannut niinkään stressata syödyistä kaloreista saatika lenkkeilystä, mutta nyt loppiasen jälkeen kun kouluarkikin on taas koittanut, oli tarkoitus panostaa omaan hyvinvointiin. Ja siihen, että varmasti maaliskuun lopussa mahdun ostamaani aivan ihanaan mekkoon.
Näin alkuun tavoitteeksi asetin kahden litran päivittäisen veden juomisen lisäksi 10 000 askelta kolmesti viikossa. Maanantai lieni jo varaslähtö tulevaan ja kuten uskoinkin; kävellen suoritetut koulumatkat plus reipas lenkki pururadan ympäri kerryttää tavoitteen verran askelia. Ei siis todellakaan mitään mahdotonta puuhaa, kolmesti viikossa lenkkeily.
Tänään koulussa vastaan tuli mukava yllätys; Juniorin äiti suorittaa kanssani samoja kursseja. Vitsillä heitin, että heittäisikö tämä autoilijana mut kotiin tänään-ja kyydin tosiaan sain. Pyytämättä sain kuulla, että tulee huomenaamulla hakemaankin. Uskon siitä muodostuvan jopa tapa, kotini kun on hänen koulumatkansa varrella ja lukujärjestys lähes yhtenäinen.
En halua valittaa, mulla kun on itse päätäntävalta suostunko kyytiläiseksi vai kävelenkö mieluummin, mutta pakkasaamuina ulkoilu ei juuri houkuta. Eikä niin iltapäivisinkään, kun jo alkaa hämärtämään. Kyytien ansiosta saan aamuisin nukkua puoli tuntia pidempään-mutta hallaahan tuo tekee mun askeltavoitteelle. Tässä on joko keksittävä kaunis syy kieltäytyä (edes kahtena päivänä viikossa) tai löydettävä tuplaten pidempi reitti iltalenkiksi...

4. tammikuuta 2015

Rakas minä...

Muuttosiivousta suorittaessa käsiin osui kirje, jonka olen ohjeistuksen mukaan olen kirjoittanut viiden vuoden päähän itselleni. Nyt tuo viisi vuotta on kulunut ja kirjeen sai lukea. Osa asioista todella pitää edelleen paikkansa, mutta esimerkiksi uravalinnat on menneet ennustuksesta metsään. Lopun nostalgiabiisit sai muistamaan muitakin tuon ajan suosikkeja ja mielihän niistä mustui. Teini-iän synkkyyksiä tai vähintäänkin dramatiikkaa...

"Rakas minä,
viiden vuoden kuluttua olen lähes 22-vuotias... Toisaalta on vaikea kuvitella niin pitkälle, toisaalta taas tuntuu kuinka aika vain kuluu entistä nopeammin ja tuo vuosi 2015 olisi aivan ovella.
Jaa että mitäkö toivon, mistä unelmoin... Kouluasiat näyttävät nyt epävarmoilta-ja toivoisin löytäväni unelma-alan ja mieluiten valmistuakin siihen tänä aikana. Oli se sitten sisustussuunnittelijan, automekaanikon tai vaikkapa radiojuontajan ura-pääasia olisi nauttia työstä ja tehdä elämälläni juuri mitä haluan.
Elämä muutaman vuoden kuluttua... Tuskinpa tämä maailma tästä miksikään muuttuu (ellei se maailmanloppu todella tule 2012 kuten inkat ovat ennustaneet...). Lähi-Idässä soditaan, teinit kärsivät ulkonäköpaineista ja Itämeri saastuu.
Olisi kiva, jos ammatin lisäksi olisin löytänyt elämääni pysyvän rakkauden. Tuon miehen (tai miksei naisenkin) pitäisi hyväksyä ja rakastaa mua kaikista virheistäni ja puutteistani huolimatta. Kukaanhan täällä ei ole täydellinen.
Tähän loppuun haluan liittää muutaman tämän hetkisen lempibiisini:
Yö-Parrasvalot 
No Man´s Band-Suojelusenkeli 
Edorf-Hetki vain aikaa
NYT... On aika toivottaa pitkää ja onnellista elämää minä. Olen mittaamattoman arvokas :)"

3. tammikuuta 2015

Vuosikatsaus 2014

Blogimaailma pursuilee tällä hetkellä vielä myöhäisiä joulukuulumisia ja etenkin vuosikatsauksia. Niitä on ollut ihan mukava lukea, jopa niissäkin tapauksessa joissa olen ko.blogia koko vuoden seurannut, mutta päätin ettei tuollainen ole ehkä mun juttu. Ei mulla nyt niin mullistava vuosi ollut. Eipä! Pitkäveteisen vapaapäivän puuhaksi muodostui omien viime vuotisten postauksien (reilu 200 kpl) läpikäyminen-ja vuosi oli jopa tapahtumarikkaampi kuin muistin. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, joten tässä tiivistelmä mun vuodesta 2014.

Tammikuussa jatkoin edeltäneeltä syksyltä tavaksi muodostuneita Suomi-matkoja. Tuli nähtyä nettituttuja sekä kesän 2013 reissutovereita. Kotiin palatessa ymmärsin etten enään jaksa, että viikkojenkin mittaiset reissut vievät enemmän kuin antavat. Kotiin jämähtäminen herätti ikävän ja menettämisen pelkoon liittyviä tunteita, pelkoakin. Näitä lievitin eritoten kokeilemalla uusia juttuja keittiössä-tehden tarjoiltavia satunnaisille kahvivieraille ja unohtaen sitten tilaisuuden tullen kattaa niitä pöytään...
Helmikuu toi mukanaan rakkauden appelsiineihin ja harjoittelujakson kautta paluun koulumaailmaan. Sain päiviini kaipaamaani rytmiä, ohjelmoitua tekemistä ja harjoittelusta totta kai arvokasta työkokemusta. Ihastustakin oli ilmassa BT:n astuessa kuvioihin-ja kyseisen henkilön päihteiden käyttö pakotti ajattelemaan omaa suhtautumista päihdeaineisiin.

Maaliskuussa perhettä ravisteli huoli papan hyvinvoinnista metsäturman seurauksena. Aloitin ystävän suosituksesta käymään voimavarakoulussa-minkä koin ehkä liian raskaaksi ja lopetinkin muutaman käynnin jälkeen. Iskä kanssa vietettiin viikonloppua Tallinnassa ja toinen mokoma meni Setämies-V:n luona Turussa. Tuli hieman mokailtua ehkäisyn suhteen, mutta osasin olla ylpeä omasta reagoinnistani asiaan. En vollottanu viikkoa niin kun edelliskerran, kun jouduin jälkiehkäisyä hakemaan.
Huhtikuussa päädyttiin BT:n kanssa jatkamaan eri teillä, oli liikaa erovaisuuksia elämäntilanteissa ja tulevaisuuden haaveissa. Kummisetä juhli kuusikymppisiään, josta alkoikin määrittelemättömän ajan kestänyt alamäki. Kärsin viikkojakin selkäkivuista, joille en kokenut saavani lääkäristä mitään diagnoosia/apua. Kesätyöpaikka tarjoutui iskän työpaikalta, mutta aikana mietittyä ilmoitin etten sittenkään ota sitä vastaan. Ala ei ollut omaani ja kulkeminen olisi muodostunut hankalaksi-siitäkin huolimatta että olisin asunut koko kesän isäni luona. Suoritin opintojani tukevan leiripomokoulutuksen ja koulutusviikonloppu osoitti sen ettei leireily enään oo mun juttuja.

Toukokuussa itsepäiset selkäkivut jatkuivat ja vuodelepoon tyytyen koukutin itseni Hay Dayhin-mitä edelleenkin pelaan päivittäin. Sisarpuolten pappa siirtyi tuonpuoleiseen mikä herätteli ajatuksia jälleen elämän rajallisuudesta. Otin yhteyttä Väestöliiton klinikalle ajatuksena luovuttaa munasoluja. Setämiehen kanssa tapailu oli jatkunut tammikuusta alkaen ja toukokuussa näin eräiden synttäreiden muodossa tämän perhettä ja muita rakkaita.
Kesäkuu kului koko lailla reissussa. Oli festareita, vapaaehtoistöitä, veljentytön rippijuhlat, koulutuksia-ja lukuisia junamatkoja paikasta toiseen. Jälkikäteen ajateltuna reissu toki oli antoisa ja kaikki matkan varrelle osuneet tapahtumat (ja tapaamiset) jollain tasolla tärkeitä, mutta olisin voinut kotiutuessa henkisesti paremmin jos puoletkin olisin jättänyt. Tehnyt vaikka sitten parikin lyhyempää reissua.

Heinäkuun piti olla aikaa rauhoittumiselle, mutta toisin kävi. Viikonloput ja osin viikotkin täyttyi festareista ja tuli siinä sivussa vedettyä yksi lastenleirikin. Osaltani vähemmän onnistuneesti, mutta kumminkin... Lapsilla oli hauskaa ja se kait oli pääasia. Arpaonni suosi ja viikon sisään voitin niin kesäteatteri- kuin festarilippuja. Ensimmäiset tuli käytettyä, jälkimmäiset lähti töiden takia kiertoon. Jossain välissä ehdin purkaa ajatuksia peruskouluaikaisesta kiusaamisesta ja suorittaa aikamatkoja 2000-luvun päiväkirjojen avustuksella.
Elokuussa koitti paluu kouluarkeen ja osasin pitkän festari(työ)putken jälkeen olla varsin kiitollinen, että oli jälleen "pakko" asettua kotiin. DJ kohautti 1,5 vuoden hiljaisuuden jälkeen ottamalla yhteyttä ja mediassa kohistiin niin pannukakkukohua kuin #kutsuamua-kampanjaa. Kumpaankin ilmaisin oman kantani. Synttärit meni Väestöliiton klinikalla, kun toukokuun ajatuksista munasolujen luovuttamiseen liittyen tuli totta.

Syyskuun sateet eivät lannistaneet, kun jälleen aika siirtyä koulun penkiltä harjoittelujaksolle ja myöhemmin yllätin itsenikin ajatuksilla Poriin muuttamisesta. Kiusaamiskokemukset vaivas aika ajoin, olivat ehkä osasyy uniongelmiinkin. TV:stä alkoi Iholla-sarjan kolmas tuotantokausi, jota tuli seurattua ensin yksinään ja myöhemmin syksyllä Setämiehen kanssa.
Lokakuu jatkui harjoittelun merkeissä ja myöhemmin paluuna koulun penkille. Fiilistelin hyvää syksyä enkä antanut edes sadepäivien masentaa. Laskeskelin, että viimeksi näin hyvä syksy on ollut joskus 2005. Hyviin fiiliksiin ja masentumattomuuteen vaikutti varmasti pitkälti työharjoittelun mukana tuoma vaihtelu. Vähitellen katseet suuntasi myös tulevaan jouluun ja kehittelin pukin konttiin toiveita.

Marraskuussa alkoi parin kuukauden joululoma ja oli aikaa ajatella tulevaisuutta. Muutto Poriin varmistui Movemberin keskellä ja innostuin lenkkeilemään. Halloweenia juhlittiin yhdessä Setämiehen kanssa Setan bileissä. Oli mukava reilun vuoden tauon jälkeen juhlia "omien" parissa vaikka iltaa hieman synkisti tappeluhaluinen pöytäseuralainen. Käsirysyksi ei ihan sentään mennyt ja päästiin ehjinä kotiin nukkumaan-ja aamulla krapulaisena vastaanottamaan kylään tullut äiti :D
Joulukuun vapaisiin keksin aktiviteetiksi poikkeuksellinen blogijoulukalenterin-jota kohtaan tosin motivaatio kuoli puolen välin paikkeilla. Innostuin ompelemaan joulupaketteihin lukuisia pehmoeläimiä ja haaveilin jo valmistujaismatkasta. Setämies tosin yllätti; matka ei ehkä kohdistukaan kaipaamaani lämpimään vaan kenties pohjoisempaan Suomeen. Lupasin (itselleni) suhtautua avoimesti. Motivoin itseäni opinnäytetyön suhteen ja aiheena oleva erityisherkkyys sai purkamaan omia ajatuksia aiheesta myös täällä blogin puolella. Hieman ennen joulua puhuttiin Setämiehen kanssa tilanteestamme ja kumpikin myönsi totuuden; eiköhän tässä jo vuoden tapailun jälkeen voitaisi puhua seurustelusta.

Vuosi 2015 siis alkaa tyttöystävänä-tai tätinä kuten toinen osapuoli mielii ilmaista ;) Koulussa käsillä on viimeiset tiiviit viikot ennen muuttoa ja viimeistä harjoittelujaksoa, jonka suoritankin jo uudessa kotikaupungissani. Harjoittelun päätyttyä, maaliskuussa, on aika lopultakin juhlia mun valmistumista ja mitä sen jälkeen... Kaikki on auki. En halua stressata itseäni ajattelemalla yhtään pidemmälle kuin on pakko-ja tällä hetkellä pakko ei ole ajatella muuta kuin huomiseen.