25. kesäkuuta 2014

Median Suurlähettiläisyys

Sade ropisi maanantaiaamuna junan ikkunaan kun suuntasin kolmen päivän koulutukseen Tampereelle. Kyseessä on pienehkö ryhmä, joka on valittu markkinoimaan ja tuottamaan materiaaleja SPR:n Suurleiriin liittyen. Suurleiri on kesäksi 2015 suunniteltu kansainvälinen nuorten leiri. Viestintäryhmämme tavoitteena on saada Evolle suunniteltu leiri täyteen elikäs noin 500 osallistujaa paikalle. Huh! Koulutuksen tiimoilta oli siis luvassa tiukka kolmen päivän rutistus…

Saapumispäivän teemana oli järjestelmäkameran käyttö ja automaattiohjelmista eroon pääseminen. Aikamoista hepreaa mulle, joka on vannoutunut digipokkarilla räpsijä… Ambassodööriprojekti on mahtava ja varmasti ainutkertainen kokemus, tästähän mennään läpi kuten vaikka harmaan kiven!
Pitkähkön koulutuspäivän päätteeksi päästiin majoittumaan paikalliseen hostelliin ja meillä oli hetken hengähdystauko ennen kuin ryhmän kanssa suunnattiin katsomaan suhteellisen kliseistä komediaelokuvaa. Illan päätteeksi vielä tukevahkoksi iltapalaksi muuttunut päivällinen ja jo unimasa kutsui höyhensaarille.

Toisen koulutuspäivän teemana oli kirjoittaminen ja odotukset oli korkealla. Ehkä joku onkin jo tämän blogin kautta huomioinut, että tykkään kirjoitella. Ennen aiheeseen pääsyä kumminkin käytiin läpi edellisillan kuvaustehtävä läpi ja lounastettiin kiinalaisessa. Kovin montaa kertaa en ole kiinalaista sapuskaa syönyt, mutta tämä oli hienoinen pettymys. Huvitti, kun tajusin että jopa ”tuppukylä” Forssan kiinalainen on parempaa. Kirjoittamisaiheen rinnalla käytiin läpi myös tulevan vuoden aikatauluja ja ideoitiin millaisia materiaalia toteutetaan. Päivän työt kruunasi illallinen Raxissa.
Viimeisen koulutuspäivän teemana eli tänään perehdytään paremmin videointiin ja käydään läpi parikin tiistai-illaksi saatua tehtävää. Ryhmässä on heitelty hullunhauskoja ideoita aiheeseen liittyen ja odotankin jo kovasti, että pääsen videoita toteuttamaan. Muutama viikko pitää vielä malttaa asian suhteen…
Kuvassa media-ambassodööriystävistäni Henni Koskinen (vas.), Roosa Penttilä ja Satu Meronen

24. kesäkuuta 2014

Some person

Eräs ilta volukämpän keittiössä Raamattua selaillessa tulin miettineeksi hämmentäviä. Kommuunissamme asui tällöin jo poikiakin ja varsinkin erääseen tunnuin jollain tasolla kiintyvän. En mitenkään seksuaalisesti, en halua hänestä minkään sortin poikaystävää tms. Olin vain utelias mihin tämä hiljaisuuden nurkilla kämpästä lähtee, mitä hän oli töikseen päiväsellä tehnyt. Asuntomme tyttöjen tai kahden muun poitsun menemiset eivät kiinnostaneet samassa määrin.

Oivalsin, etten isälläni mene nukkumaan ennen kuin kuulen tämän tulevan kotiin (esim.iltavuorosta). Vaikka olen aikuinen ja pärjään öitä yksinkin, haluan varmistua että läheiselläni on kaikki hyvin. Olo on turvaton (ja levoton) ennen kuin kuin korviin kantautuu alakerrasta oven aukaisun rapinat ja varovaiset huhuilut.

Löysinkin jonkin sortin punaisen langan näiden kahden asian välille; vaikka talkoopoitsu ei ollut mua kun pari vuotta vanhempi, mielsin hänet jossain mielessä perheen pääksi. Joksikin jota ilman on ehkä vaikeakin olla ja joksikin johon voi varmasti luottaa. Joksikin jolta voi pyytää halauksen, kun useamman viikon läheisyyspula ei ota laantuakseen.

Soluasumisesta

En oo koskaan kokenut ajatusta soluasumisesta omakseni-varsinkaan nyt kun oon kolmisen vuotta asunut yksikseni. Mennyt ja tullut ihan miten huvittaa. Ollut riitaantumatta kenenkään kanssa siitäkuka on syönyt jääkaapista mun raejuustot. Iloinnut siitä, että voin olla niin haluan.

Olosuhteiden "pakosta" asuin samassa asunnossa, jopa samassa huoneessa neljän about ikäisenä tytön kanssa-ja hämmennyin kuinka hyvä oli olla! Erään tytön kanssa kilpaa jääkaappirunoiltiin kilpaa, toisen vieressä oli hyvä vain olla kirjaa lukien. Yhden tytön kanssa naurettiin vain koska toinen nauroi.
Myöhemmässä vaiheessa kämppään ilmestyi poikiakin mikä elävöitti mukavasti iltojen keittiökeskusteluja ja toi musikillisuutta taloon. Milloin soi banjo, milloin huuliharppu, joskus jopa kulkuset ja huilu.

Parisen viikkoa kimppa-asuminen sujui, sateisesta kesästä ja ympärivuorokautisesta seurasta nauttien, mutta ehkä kumminkin joku raja. Ei samaa huonetta, ei yhteisiä vaatekaappeja noin niin kun omaan arkeen. Jokaiseen päivään, eiei... Haluan syödä itse omat raejuustoni, olla herättämättä ketään jos haluankin iltamyöhään suihkuun.

Kesäreissua

Kesälomareissuni alkoi kuun alussa hyvin hektisesti; muka-ajoissa heräsin junalle mutta meinasin silti myöhästyn, kun tajusin puolessa matkassa asemalle kävellessä, että puhelin on kotona. Olisi ollut aivan eri asia, jos reissu olisi ollut vain viikonlopun, mutta kun puhutaan viikoista niin pakko oli palata kotiin se hakemaan... Yritin paniikissa soitella Ässää kuskaamaan mua asemalle, mutta turhaan. Ihmeen kaupalla kumminkin ehdin junaan ja ehdin treffata erään pojan ennen kymmeneksi sovittua haastattelua. Haastattelun jälkeen pommitinkin urakalla autokyydin tarjonnutta nuorta miestä, mutta eipä siitä mitään tullut. Lopulta junailin Orivedelle, myöhästyen noin kolmisen tuntia alkuperäisestä aikataulusta...

Kaksi ensimmäistä kesäreissuviikkoa menikin siis totaalisessa kuplassa kurssikeskus Päiväkummussa. Ei sanomalehtiä, ei nettiä, ei mitään mikä olisi ulkomaailmasta kertonut. Töitä talkoolaisen päivään kuului noin kuutisen tuntia ja ehdinkin parin viikon aikana mm.kitkeä kukkapenkin, pestä kolme soutuvenettä (polttaen selkäni pahasti, auts!), siivota lukuisia vessoja ja lattioita sekä silitellä alboja. Huvittavinta ehkä oli pestä ikkunoita räntäsateessa :D

Talkoilu antoi mukavan hendähdystauon omaan elämään. Kaikkiin leiri- ja rahatilannestresseihin. Kahteen viikkoon ei ollut kiire minnekkään. Kuudenkin tunnin töiden jälkeen jäi kohtuullisesti vapaa-aikaa-minkä mä tosin vietin pääasiassa nukkuen. Sade veti (vetää edelleenkin) mielen synkäksi eikä ole energiaa mihinkään.

Niin sanottu työputki päättyi Riihimäen seurakunnan juhannusjuhlilla järjestyksenvalvojana toimiessa. Muurinpohjalettuja, kokko, mokkapaloja... < 3 Nelisen sataa oli illan vierailijoiden arvio, not bad! Yön vietin erään tutun seurakunnan työntekijän kämpillä ennen kun lauantaiaamuna suuntasin loppujuhannuksen viettoon äipälle. Se mitä jussin jälkeen on tapahtunut, onpi tarina kerrottavaksi myöhemmin ;)

6. kesäkuuta 2014

Slow life.

Oon ollu nyt reilun viikon kesälomalla ja (kuten aina tässä vaiheessa) ehtinyt tuskailla jo moneen kertaan kun ei ole mitään tekemistä. Olen katsonut tuntitolkulla Greyn anatomiaa, viettänyt päiviä sängyssä välittämättä siitä onko selkä kipeä vai ei. Olen säännöllisesti tarkistanut täyttyiskö jääkaappi itsestään (vielä se ei ainakaan ole sitä tehnyt...). Juonut lasin vettä ihan ajankuluksi, ottanut toisenkin kun kellon viisarit tuntuu matelevan. Tuijotellut pihalle-josta tuntuu kadonneen kaikki ihmiset... Ehkä loman joutoaikaan on yhtä vaikea tottua kuin syksyllä taas aikatauluihin.
Tulevana maanantai oon lähdössä reissuun ja viimeistään silloin oon päättänyt tottua joutilaisuuteen. Unohtaa sosiaalisen median ja tutustua ihmisiin livenä. Maata kenties tunteja auringossa, korkeintaan kirja seurana. Toki reissuun sisältyy myös töitä ja eräs koulutuskin-mutta sitä paremmalla syyllä voin "unohtaa" puhelimen äänettömänä kassin pohjalle.
Aion löytää taas itseni. Jonkin sortin sisäisen rauhan ja tasapainon. Nauttia pelkästä olemisesta. Aion viettää hidasta elämää. Kerätä voimia. Nauttia.

4. kesäkuuta 2014

Arman ja viimeinen ristiretki, Intia

Eilen päädyttiin Ässän kanssa katsomaan Arman ja ristiretki-ohjelmaa. Illan jaksossa vierailtiin hindulaisuuden pyhimmässä kaupungissa Varanasissa, Intiassa. Kaupungin vainajat poltettiin julkisella polttohautausmaalla, johon Armankin pääsi töihin. Mun mielestä on ensinnäkin tosi alentavaa tuollainen joukkopolttominen/ruumiiden polttaminen julkisesti-eikä se toki kaunistakaan ollut kun näytettiin kuinka iho alkaa sulaa jne. Tuhkat heitetään paikalliseen jokeen, joka toimii samalla kaatopaikkana... Ennen lopullista "hylkäämistä" työntekijät kumminkin vielä kävivät kaiken tuhkan läpi ja mikäli vainajalta sattui jäämään maalliseen maailmaan koruja tms, meni ne firman pohatalle. Aivan hirveää, oikeesti! Ei siis minkäänlaista kunnioitusta...
Ei siinä, suorastaan paskainen joki oli myös osin pyhä paikallisen uskonnon edustajille. Ei haitannut vedessä lilluvat ruumiit, tuhkat, muulien päät taikka tieto viemäriverkoston kulkemisesta jokeen. Ei ollut vaihtoehtoja peseytymiseen-ja kuinka sitä pitkän päivän ihmisiä polttaen ja tuhkaa penkoen varmasti kaipaisikaan raikasta ja pitkää suihkua. He eivät vaan taida tietää sellaisesta... Etovinta ehkä koko jaksossa oli, kun tuhkaa penkovien työntekijöiden oli siunattava itsensä JUOMALLA joen vettä. Hyi helv....!
Vaikka varmasti näenkin pitkään painajaisia sulavista ruumiista ja yksin kirkon pimeässä meluavasta poppamiehestä, on sarja yksi hienoimpia mihin oon törmännyt. Mitään ei kaunistella ja juuri se saa ihmiset (tai ainakin mut) ajattelemaan. Miettimään kuinka eriarvoista elämä on, kuinka karua että he eivät välttämättä edes tiedä paremmasta. Herättämään kiitollisuutta siitä mitä mulla on-vaikka sekin tuntuu välillä suunnattoman vähältä. Ässällekin sanoin vielä ennen lähtöäni, että mikäli kyseinen sarja dvd-boksille joskus päätyy, aion sen hankkia. Vaikka ohjelmaa esitetään jo ainakin kolmatta kertaa uusintana telkkarissa, en ole ikinä alusta asti päässyt mukaan. Nähnyt jakson sieltä ja jakson täältä. Sarja toki olisi katsottavissa netissäkin, mutta mä oon siinä mielessä perinteiden vaalija että haluan kannattaa tekijänoikeuksia ja maksaa tuotantokaudesta kohtuuhinnan.
Yllä olevat kuvat Googlesta
P.S. Heräsi jakson myötä Ässän kanssa keskustelua myös eri kulttuurien ruokailutottumuksista-tuossa jaksossa kun köyhälistö söi toisiaan. Ilmeisesti niitä kenen perheellä ei ollut varaa polttamiseen-tai kenellä ei perhettä yksinkertaisesti ollut. Kuulostaa ehkä kamalalta, mutta mitä me ollaan kannibalismia/antropofagiaa tuomitsemaan. Ei noilla ihmisillä ole vaihtoehtoja! Yhtä lailla intialaiset voisivat tuomita meidät heidän pyhän eläimen (lehmän) syömisestä... Itse en ehdointahdoin ihmislihaa söisi-niin kauan kun on vaihtoehtoja.

2. kesäkuuta 2014

Masa juurtunut kukkaroon...

Mulla olis ollu tulevana viikonloppuna järjestyksenvalvontakeikka erään suht nimekkään firman alla. Tänä aamuna kumminkin tuore pankkikortti päätti olla toimimatta-ja koska kyseessä on veemäinen pankki, joka haluaa muutaman kuukauden ensin seurata rahan tulemista ennen kuin saan verkkopankkitunnuksetkaan, en voi edes tehdä tilieni välistä siirtoa. Käyttötilillä on tällä hetkellä about 3e ja kaikki mahdolliset lainat kavereilta/porukoilta sossut kattoo tuloiksi-ja vähentää seuraavasta toimeentulotuesta. Niin, eihän niitä velkoja koskaan tarviskaan maksaa takaisin...

Kaiken jaarittelun jälkeen tilanne nyt vaan on se ettei mulla yksinkertaisesti ole varaa viikonlopun työmatkakuluihin ja kun asiallisesti asiasta työnantajalle ilmoitin, vastaus kuului kutakuinkin että katsellaan voidaanko lupa perumiseen antaa. Viimeinen perumispäivä kun oli jo viime kuussa.
Toki mä tiedän lainsäädännöt siitä miten monta järjestyksenvalvojaa on oltava tiettyä osallistujamäärää kohtaan ja tiedän senkin, että näin lyhyellä varoitusajalla mun tilalle ei välttämättä ketään saada.

Vaan onpa se silti rahaksi vaikea muuttua. Sossu ei nopeuta ttt:n päätöstä vaikka kuinka kiukuttelisi, pankki ei luovu periaatteistaan. Porukoilta on turha kysyä; on asuntolainaa ja edellisiäkin velkoja maksamatta takaisin. Oikeastaan velkaa on kaikille keneltä voisi rahaa lainata...
Ja menojahan toki olisi rutkasti muitakin kuin työmatkakulut. Vuokra, puhelinlasku, nettilasku, vakuutukset, veljentytön rippilahja, ne jo mainitut aiemmat velat,... *huokaus*


Viime viikon miniloma Porissa oli enemmän kuin tarpeen. Hetkeksi sai unohtaa tämän kiduttavan velkahelvetin...

1. kesäkuuta 2014

Vielä sama nainen...

Elämä koettelee välillä tarjoten pettymyksiä. Tällä viikolla oon kokenut suurta pettymystä, turhautumista itseeni. Aikaansaamattomuutta.
Mun opinnot tosiaan alko 2011 ja jos kaikki olisi mennyt alkuperäisten suunnitelmien mukaan, olisin saanut tällä viikolla juhlia valmistujaisia. Niin ei asiat kuitenkaan menneet. Katkeruutta tuntien luen facebook-seinän täyttäviä onnitteluita-niitä onnitteluja valmistuneille, jotka olis voineet koskea myös mua. Joista olisin voinut ylpeästi ottaa itseeni, kiittää kauniisti. Ehkä sitten ensi vuonna...


Edellisen kerran vastaavaa turhautumista (ja katkeruuttakin) koin jokunen vuosi sitten Jonnan vanhojen tansseja katsellessa. Mä olin/oon ikäni haaveillu tanssivani vanhojen tansseissa, mutta taitaa olla aika haudata se haave lopullisesti. En usko, että koskaan palaan täyspäiväiseksi lukiolaiseksi eikä kukaan  tuttukaan (yhtä naispuoleista serkkua lukuunottamatta) ole lukiossa niin partnerikutsua on turha odotella.
Jonnanen muutam vuosi sitten < 3