27. helmikuuta 2013

Talviloma

Sitten kun on loma, teen sitä ja sitten kun on loma, teen tätä. Ja yhtäkkiä huomaankin ettei suunnitelmat kuulostakaan hyviltä, teen uudet ja kumminkin loppuen lopuks oon keskellä yötä matkalla Ouluun. Fiilistellen monta (pitkää...) tuntia asuntovaunussa, saapuen epäinhimilliseen aikaan perille. Neljä päivää Kettua ja koiruuksia. Pitkiä ja vähän lyhyempiä lenkkejä. Leffoja ja kirjoja, kirjoja ja leffoja.
Uskottelin niin itelleni kuin V:llekin että oon ohikulkumatkalla, kun lähden Oulusta Lahteen. Jos pilkkua viilataan ja karttaa katsotaan, niin olinkin, ja siinäkös hyvä syy poiketa. Vajaa vuorokausi haleja, pusuja ja läheisyyttä. Hämmentyneitä fiiliksiä ja toiveita ett aika pysähtyis.

Vaan V:llä kutsui työt ja mulla koti. Pari päivää vietän kotosalla asioita (lähinnä oppisopimusmahdollisuuksia) selvitellen ennen kun lähen viettään pitkää viikonloppua äitille. Autolla pitäis päästä ajeleen, kummityttöä ois kiva nähä ja leffaan menosta oli äipän kaa puhetta. Kattoo nyt, todennäköisempää on että saunotaan ja möllötetään kotona-niin kun aina tähänkin asti. Eikä siinä mitään vikaa oo, hyvä ottaa vähän rennommin.

19. helmikuuta 2013

Pääongelma

Pää tosiaan näyttää nykyään tältä...
..ja tämä on vakiovaruste, joka ei syntymäpäiville kumminkaan sovi.
Tosiaan syntymäpäiville lähdössä, en keskiaikaiseen Kreikkaan...
..enkä lenkillekään.
Hippiaikakin meni jo...
Ei ihan, mutta lähellä...jos...
...vaikka näin.

16. helmikuuta 2013

Jumalattomuus

Oon jo jonkun aikaa tässä miettiny uskon asioita. Yhtenä iltana laitoinkin kaverille viestin ett tuntuu ettei mulla oo tällä hetkellä Jumalaa. Oikeestaan tän puolentoista vuoden aikana, minkä oon Lahdessa asunu, se vähäinenkin usko on karissu johonkin. Ennen kävin nuortenilloissa, apuohjasin isoskoulutusta, olin isosena leireillä, vedin srk:n kerhoja ja olin vapaaehtoisena melkein kaikessa mahdollisessa ja nyt...kerran viikossa toimin ohjaajana myöskin seurakunnan kerhossa, mutta ei sielläkään uskonnollisuus näy muuta kun tiloissa. Ei vaan oo tuntunu hyvältä lähtee täällä nuorteniltoihin, täysin tuntemattomana täysin tuntemattomien joukkoon. Äkkiähän sitä uusiin ihmisiin tutustuis, mutta silti...
En sano ett uskonnon/uskomisen pitäis olla mun elämässä joku isokin juttu. Haluisin vaan löytää sen fiiliksen, tavallaan lapsuuden uskon, takasin. Tunteen että huonollakin hetkellä on joku joka kuuntelee eikä ikinä sano ettei jaksa just nyt. Joku kelle voi huutaa pahan olon, joku kelle hehkuttaa päivän hyvistä hetkistä. Joku kuka ehkä vähän opastais pitääkö elämän risteyksissä kääntyä oikeelle vai vasemmalle.

"Joskus musta tuntuu, 
että yksin oon,
olen aivan voimaton..."
Marko Kylväjä: Jeesus rakastaa

13. helmikuuta 2013

On taas jokin tunnelma

Kun oli 7-vuotias...
...asuin äidin ja isosiskon kaa Hämeenlinnassa
...olin pieni ja viaton
...ajoin korkeintaan unissani polkupyörällä
...pelkäsin sängyn alla asuvaa mörköä
...työskentelin leikeissä opettajana
...halusin olla vanhempi

Nyt, kun olen 19-vuotias...
...asun omillani Lahdessa
...olen oppinut paljon elämästä
...ajan välillä autoa
...pelkään sitoutumista
...työskentelen kerhonohjaajana ja tukihenkilönä
...haluan olla oma itseni

12. helmikuuta 2013

Anna aikaa ajatuksille

"Sylikkäin" eli kuta kuinkin näin...
Viikonloppuna tosiaan olin tosiaan Valkeakoskella leireilemässä ja täysin tuntemattomasta joukosta löysin V:n. Ihmisen jonka kanssa tuntui että ollaan tunnettu aina-vaikka ollaan oltu samassa paikassa vasta muutama tunti. Ensimmäisenä iltana meidät löydettiin jo "sylikkäin", kuuntelemassa iltasatua josta tosin ei kumpikaan enään muista mitään. Keskityttiin vaan oleen siinä hetkessä, siinä ihanassa tunteessa mikä syntyy kun toinen on ihan lähellä. 

Kuinka vaikea onkaan olla kun ite haluaa olla toisen lähellä, mutta ei tiedä mitä se ajattelee! Kolmeen päivään mahtu paljon tahattomia ja tarkoituksellisia, pieniä varovaisia juttuja. Viime yönä Ässältä kotiuduttua mun piti vaan pikasesti vastata V:n laittamaan viestiin, mutta havahduttiinkin kahen aikaan siihen, ett ois ehkä ihan hyvä mennä nukkuun. Parissa tunnissa oltiin melkein hetki hetkeltä käyty leiri läpi ja mä sain ilokseni huomata, että yhtä lailla V oli miettiny mitä mä mietin, mikä on soveliasta.

Niin kun vähän epäilinkin, V tapailee jotain tyyppiä enkä tiedä mitä nyt tapahtuu. Keskustelu varmasti jatkuu jossain vaiheessa, kenties jo tänä iltana, ja jatkossa tullaan varmasti vähintään leireillä näkeen. Enköhän mä jossain vaiheessa tee tikusta asiaa ja lähde käymään Porissa...

Koulumotivaatio 0

Olin viikonloppuna Valkeakoskella henkisen tuen koulutuksessa. Kouluttaja käytti mun mielestä hienoo vertausta muistojen "tunkiosta"/kompostista; välillä on käänneltävä asioita ympäri ja poistettava maatumattomia muovinpalasia välistä, jotta asia etenee. Kompostissakin kaikki maatuu hitaammin, jos sitä ei välillä käy möyhimässä. Aika vaikea selittää... Siinä sitten kaks päivää möyhittiin sitä omaa mieltä ja mieleen palas paljon asioita jotka olin jo unohtanut. Kummitädin ja mummon kuolemat, pelko äidin kuolemasta. Koulukiusaamiset, tuttujen itsemurhat. Omat itsetuhoiset ajat, se miten joskus suunnittelin toteuttavani poislähtöni.
Toinen kurssin kahdesta kouluttajasta toimii kuraattorina eräässä kunnassa ja kertoi omista käytännöistään. Hänen työhuoneestaa löytyy paperia ja kyniä sekä legoja, jotta juttelemaan tulevat ihmiset voivat näperrellä samalla kun kertovat mietteistään. Hän lähtee oppilaan kanssa vaikka lenkille kesken koulupäivän, jos tämän on sillä tavoin helpompi puhua. Ja kun joku tulee kysymään aikaa jutellakseen, hän yrittää sitä heti järjestää-sillä nuoret elävät hetkessä. Paha mieli ei ole enään välttämättä viikon päästä ja asiat unohdetaan käsittelemättä. Ei mulla oo ikinä ollu tuollasta ihmistä! Kuraattorilla ja psykologilla käymiset on aina jääny lyhyeen, kun vastassa on ollu kuivakka rouva lehtiönsä kanssa, tuolit siinä vastatusten.

Kieltämättä olin aika rikki, henkisesti, kun sunnuntaina kotiin pääsin. Eilen en menny kouluun sen takia, tarvitsin aikaa tehdä kivoja asioita. Niitä arkisia asioita joilla saan mieleni taas tasapainoon ja tunkiolle kuuluvat asiat takaisin sinne. Pesin pyykkiä, askartelin ystävänpäiväkortit, lakkasin kynnet, siivosin ja vietin illan Ässällä elokuvan parissa. Yöllä kotiin palattua viestittelin vielä pari tuntia erään uuden ystävän kaa josta kerron kohta omassa postauksessa.
Tänä aamuna olo oli suorastaan kuvottava. Illalla juodut kahvit aiheutti närästystä ja nukahdinkin pian uudestaan herätyskellon sammutettuani. Nukuin tunnin, pakotin itteni syömään pari leipää ja palasin sänkyyn, nukkuun. About tunti unta lisää ja olin jo auttamattomasti myöhässä koulusta. Iltapäivän atk-tunneille oisin ehtiny, mutta voin ihan hyvin facebookata neljä tuntia kotonakin.
Juuri tuli tieto, että huomenna on jo valmiiks vähistä tunneista peruttu osa opettajan sairastumisen takia joten mulla ois ainoastaan matikkaan 12.30-14.00. Ja arvata saattaa kuinka kiinnostunut oon. Putosin kärryiltä jo jokunen tunti sitten ja tiedän pääseväni kokeesta läpi niillä tiedoilla mitä osaan, poissaoloista ei se maikka välitä...

8. helmikuuta 2013

Paluu menneisyyteen

Sä sanoit kyllä tietäväsi
Miltä minusta tuntuu nyt
On suakin kolhinut elämäsi
Ja muistat illat nuo itketyt
Mutta tiedät vain itkusi omat,
Muistot haalenneet, hahmottomat,
Etkä tulla voi öihini yksinäisiin
Siis älä ikinä sano niin

Et tiedä miltä minusta tuntuu.
Mitä kaikkea koettiin
Et päässyt hetkiin kaikein pimeimpiin
Et tiedä miltä minusta tuntuu,
Et tiedä tietä menneisiin
Et elänyt kanssamme päivääkään
Siis älä ikinä sano niin

Sä sanoit että entisestä
Ote pakko on irrottaa
Ja vaikka sattuukin sydämestä,
En samoin voi jatkaa kauempaa
Mutta sinä et olekaan minä,
Koet surut vain, ikävinä
Ne ei suista sua tunteisiin musertaviin
Siis älä ikinä sano niin

Joskus tossa kolmisen viikkoo sitten, löysin facebookista ihmisen johon tutustuin 2008. Sillon oltiin nuortenleirillä, käytiin leffassa jne. mutta jossain vaiheessa yhteydenpito vaan jäi. Ehkä polut vaan vei erilleen... Alettiin kumminkin nyt pitää yhteyttä uudestaan ja mä ainakin oon yllättäny kuinka samankaltaisia asioita meille on tapahtunu tän n. viiden vuoden aikana. Ja kuinka paljon sitä onkaan kasvanu näiden muutaman vuoden aikana.
Vastaavien kokemusten takia juttua riitti, viestejä lensi useita kymmeniä päivässä suuntaan ja toiseen. Luonnollisesti jossain vaiheessa, hyvin synkatessa, mä ainakin alan miettiin tulevaisuutta ko. henkilön kanssa. Ei nyt heti vaan sitten kun se tuntuu hyvältä. Kummankin on opittava ensin irrottamaan menneisyydestä.
Viikko sitten nähtiin tän henkilön kanssa, aikataulujen tiukkuuden vuoks päädyttiin ett hän tulee mun luo yöksi Lahteen. Ei tiedä mitä odotin, kaikki meni hyvin, mutta sen jälkeen ei ole joku ollut enään entisellään. En sano että oltais menty jonkun kummallisen kaveruusrajan yli, mutta en vaan koe enään tarvetta kertoa asioista toiselle.
Mun kalenteri on yleisesti aika täynnä, turhaudun ollessani liian paljon yksin (ajatusteni kanssa) kotosalla, mutta oon huomannu että tarvittaessa kyllä menojen lomassa löyty aikaa pitää yhteyttä-jos sitä oikeasti haluaa. Nyt valehtelen itelleni, ja ehkä toisellekin, että on ollu vaan niin kiireistä ettei oo ehtiny viestitteleen. Ja kun aikaa on, en tiedä mitä sanoa. Kaikki tuntuu olevan sanottu.

Keskity!

Leirillä ei oikein ikinä tuu nukuttua kunnolla/paljoa ja mua ainakin pidemmän päälle se "pakkososiaalisuus" ahdistaa. Siispä eilenkin luokan leiriltä kotiuduttua olin tyytyväinen hiljaisuuteen, rauhaan jossa sain tehdä omia juttuja omaan tahtiin. Tässä tapauksessa siis toisin sanoen koneelle istumaan, kunnes tuli taas kiire. Bussipysäkille juostessa päähän iski ajatus etten muuten tainnut ottaa kotiavainta mukaan-ja reppuun vilkaistua näin oli.
Ensimmäinen kerta sen puolen toista vuoden aikana mitä oon Lahdessa oon asunu. Ja tasan tarkkaan tiesin avainten olevan kotona siinä omalla paikallaan, eteisen naulakossa mihin olin ne leiriltä kotiutuessa laittanu. Vara-avaimia löytyy onneks useampikin naapurustosta joten ei kun soitteleen kuka on kotona yheksän aikaan kun kotiudun tanssista. Ässä lupasi olla.
Illan jo pimennettyä sitten kipitin Ässälle ja piti juoda kupillinen mustaa kahviakin siinä kohteliaisuutta. Kympin aikaan Ässä tuli päästään mut kotiin ja voi sitä kirosanalitanian määrää mikä pään valtas kun avaimet ei sittenkään ollu siinä naulakossa. Mihin ne on voinu jäädä, missä oon viimeks ne nähny? Miten pääsen sunnuntaina kotiin, kun en kehtais taas Ässää vaivata-sanottuani hänelle että omat avaimet on kotona tallessa?
Ulkovaatteet riisuttua joku pään sisäinen ääni käski katsoa reppuun-ja mikäs muu siellä olikaan kun tuo sateenkaarenkirjava nauha avaimineen. Ollut koko ajan...

7. helmikuuta 2013

Tänään hymyilyttää

Hymy ei maksa mitään, mutta antaa paljon. Se rikastuttaa häntä, joka sen saa, muttei tee antajaansa köyhemmäksi. Se kestää vain hetken, mutta joskus sen muisto säilyy ikuisesti. Kukaan ei ole niin rikas ja vaikutusvaltainen, että pystyisi tulemaan toimeen ilman sitä, eikä kukaan ole niin köyhä, ettei se häntä rikastuttaisi.
Hymy luo onnea kotiin, hyvää tahtoa liike-elämään ja on ystävyyden tunnus. Se tuo levon väsyneille, ilon lannistuneille, auringonpaisteen murheellisille ja on luonnon paras vastamyrkky kaikkiin huoliin. Siitä huolimatta sitä ei voi ostaa, kerjätä, lainata tai varastaa, sillä toisinaan sillä ei ole mitään arvoa kenellekkään kuin poisannettuna.
Jotkut ihmiset ovat liian väsyneitä hymyilläkseen. Hymyile sinä heille, sillä ei kukaan niin suuresti hymyä tarvitse kuin hän, joka ei itse jaksa hymyillä.