Oon jo jonkun aikaa tässä miettiny uskon asioita. Yhtenä iltana laitoinkin kaverille viestin ett tuntuu ettei mulla oo tällä hetkellä Jumalaa. Oikeestaan tän puolentoista vuoden aikana, minkä oon Lahdessa asunu, se vähäinenkin usko on karissu johonkin. Ennen kävin nuortenilloissa, apuohjasin isoskoulutusta, olin isosena leireillä, vedin srk:n kerhoja ja olin vapaaehtoisena melkein kaikessa mahdollisessa ja nyt...kerran viikossa toimin ohjaajana myöskin seurakunnan kerhossa, mutta ei sielläkään uskonnollisuus näy muuta kun tiloissa. Ei vaan oo tuntunu hyvältä lähtee täällä nuorteniltoihin, täysin tuntemattomana täysin tuntemattomien joukkoon. Äkkiähän sitä uusiin ihmisiin tutustuis, mutta silti...
En sano ett uskonnon/uskomisen pitäis olla mun elämässä joku isokin juttu. Haluisin vaan löytää sen fiiliksen, tavallaan lapsuuden uskon, takasin. Tunteen että huonollakin hetkellä on joku joka kuuntelee eikä ikinä sano ettei jaksa just nyt. Joku kelle voi huutaa pahan olon, joku kelle hehkuttaa päivän hyvistä hetkistä. Joku kuka ehkä vähän opastais pitääkö elämän risteyksissä kääntyä oikeelle vai vasemmalle.
"Joskus musta tuntuu,
että yksin oon,
olen aivan voimaton..."
Marko Kylväjä: Jeesus rakastaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti