26. marraskuuta 2015

Ämpärilista

Pimeänä ja sateisena marraskuun iltana ei liene parempaa kuin kaivaa pakastimesta mokkapaloja, keittää kahvia ja istua alas muistelemaan mennyttä kesää. Tuli kerrankin kirjoitettua bucket list (en ymmärrä miksi se termi on ämpärilista eikä näppärämmin mukana kulkeva pocket list, mutta ei jäädä nyt siihen...) ja nyt listan rukseja vilkaistessa, ei voi kun ihmetellä mihin se kesä taas meni. Juuri mitään kun en ehtinyt taaskaan tehdä...

Tältä se lista näyttää:
[ ] käy festareilla, asiakkaana tai töiden merkeissä
[X] yllätä kummityttö kesävaatepaketilla
[X] matkusta autolla
[X] matkusta junalla
[X] tee itse jäätelöä
[X] lue vähintään yksi kirja
[ ] nuku teltassa
[X] löhöä riippumatossa
[X] käy terassilla
[ ] syö parvekeviljelmiä
[ ] ui luonnonvedessä
[X] käy Yyterissä
[X] ui maauimalassa tai kylpylän/uimahallin ulkoaltaassa
[ ] käy jumpassa
[ ] osta torilta tuoreita kasviksia
[ ] juo torikahvi
[X] grillaa
[X] rusketu
[ ] puhalla saippuakuplia
[ ] näe auringonnousu...
[X] ...ja -lasku
[ ] käy ongella
[ ] istu laiturilla ja liota varpaita vedessä
[ ] käy kesäteatterissa
[ ] pelaa mölkkyä
[X] kulje paljain jaloin
[ ] tsiigaa juhannuskokko
[X] käy mummolassa
[X] pukeudu mekkoon
[X] pukeudu minishortseihin
[X] osta jätski jätskikioskilta
[ ] pelaa minigolfia
[X] nuku päiväunet parvekkeella

18/33, noh onhan se kumminkin yli puolet. Syytettäköön puuttumaan jääneistä kylmää alkukesää ja loppukesään osunutta muuttorulianssia. Ei siinä pahvilaatikkoviidakon keskellä eläessä kauheesti miettinyt mölkyn peluuta tai ongella istuskelua. Oli tärkeämpääkin... Ensi kesänä kenties uudet kujeet, toivon mukaan vähän paremmalla menestyksellä.

25. marraskuuta 2015

Here again...

Parin viime päivän aikana olen tuijotellut kodin nurkat aivan liian tutuiksi, nukkunut aivan liian monet päiväunet ja herännyt aivan liian monta kertaa jouluvalojen luomaan himmeään valaistukseen. Olen itkenyt itseni kuivaksi tajutessani, että historia toistaa itseään. Olen vaivihkaa vajonnut masennuksen syviin pohjamutiin. Taas. Olen pettynyt itseeni ja pelkään mitä tästä seuraa.

Kaksi vuotta sitten, 2013 syksyllä, heräsin usein jouluvalojen lämpimään valoon-kuten nyt. Edeltävänä keväänä olin jo oireillut, mutta kesä välissä loi uuden uskon ihmisyyteen ja elämään-kunnes tuli taas syksy pimeyksineen. Kesän aikana koin asioita, joiden myötä sai lapsihaave tuulta purjeisiin-kunnes purjeet poltettiin. Itkin pitkään miksi en kelpaa äidiksi. Pelkäsin etten kelpaa koskaan kenellekkään ja itkin yksinäisyyttä. Syksyllä en enää palannut kouluun.

Nyt olen viikkoja polttanut kynttilää kahdesta päästä, koittanut jaksaa jotta en olisi huonompi kuin muut. Pakottanut itseni töihin, itkenyt salaa. Koittanut olla kuten muut, iloinen ja reipas. Koittanut ylläpitää hyvän olon kulisseja pystyssä aivan liian kauan. En viihdy työssäni kuten en kaksi vuotta sitten viihtynyt koulussa. Nyt, kuten tuolloinkaan, ei juuri ole kavereita, ei harrastuksia. Ei motivaatiota tehdä asialle mitään. Se mikä nyt on toisin, on ihana kolmiokoti merinäköalalla, yhdessä Setämiehen kanssa. Paljon enemmän mitä uskalsin kaksi vuotta sitten toivoakaan-paljon enemmän minkä menettämistä pelätä.

Perjantaina tapaan lääkärin ja aion pyytää loppuvuodeksi sairaslomaa. Loppuvuodeksi tai siihen asti kunnes pääsen psykiatrisen avun piiriin... Tällä kertaa en hyväksy avuksi pelkkiä pillereitä, toivon tietäväni mitä tehdä toisin. Tälläkin kertaa lapsihaave oli jo lähellä toteutumista, mutta on jo toistamiseen ymmärrettävä etten ole siinä kunnossa, että pienen lapsen kanssa jaksaisin. Oman hyvinvoinnin on mentävä haaveiden edelle vaikka se kuinka satuttaisikin...
P.S. Joka vuotisen joulun lähestyminen nostaa stressin missä aaton vietän ja kenen kanssa. Tänä vuonna päätin olla radikaali, olla viettämättä joulua kenenkään sukulaiseni luona. Saa nähdä kuinka paljon kränää tieto levitessään aiheuttaa...

11. marraskuuta 2015

Voitko tulla ja mulle tien näyttää?

Viime sunnuntaina vietettiin isänpäivää ja ajankohtaisesti olen muutamat viime päivät pohdiskellutkin omaa isäsuhdettani. Mun vanhemmat eros, kun olin alle kaksvuotias. Vuosia tuosta eteenpäin vierailin isäni luona säännöllisesti; joka toinen viikonloppu, joka toinen joulu ja talvilomat. Myöhemmin koitti esiteinikapina jolloin en halunnut tavata isääni ollenkaan ja sen jälkeen todellinen teinikapina jolloin olisin halunnut vain ja ainoastaan olla isäni luona.
Muistan miten lapsena isän luona viikonloppukylässä ollessa sai aamupalaksi syödä suklaavanukasta, kuinka isän luona sai valvoa niin myöhään kuin halusi ja kuinka innokkaita kävijöitä oltiin leikkipuistoissa ja uimahallissa. Teini-iässä isä ei paheksunut humalapitoisia lukiobileitä, naureskeli hyväntahtoisesti jos en aina yöksi kotiin löytänyt ja osti ensimmäiset lemmikit mulle.
Aikuisiässä yhteydenpito on taas jäänyt; soitellaan silloin kun on asiaa-eli keskimäärin kerran kahdessa tai kolmessa kuukaudessa. Tiedän, että kylään saa koska tahansa mennä, mutta ei tule mentyä. En osaa perustella miksi ei... Niin karua kun onkin, en tiedä isästäni juuri mitään. En tiedä vieläkö hän tykkää katsoa luonto-ohjelmia-jotka lapsuudessa kuului joka sunnuntaiaamuun. Vieläkö pitää yhteyttä niihin ihmisiin, jotka puhalteli lapsena mun kanssa saippuakuplia parvekkeella? Vieläkö haaveissa on koira ja etelänmatka?..

P.S. Kenties meilläkin juhlitaan seuraavaa isänpäivää...