Kaksi vuotta sitten, 2013 syksyllä, heräsin usein jouluvalojen lämpimään valoon-kuten nyt. Edeltävänä keväänä olin jo oireillut, mutta kesä välissä loi uuden uskon ihmisyyteen ja elämään-kunnes tuli taas syksy pimeyksineen. Kesän aikana koin asioita, joiden myötä sai lapsihaave tuulta purjeisiin-kunnes purjeet poltettiin. Itkin pitkään miksi en kelpaa äidiksi. Pelkäsin etten kelpaa koskaan kenellekkään ja itkin yksinäisyyttä. Syksyllä en enää palannut kouluun.
Nyt olen viikkoja polttanut kynttilää kahdesta päästä, koittanut jaksaa jotta en olisi huonompi kuin muut. Pakottanut itseni töihin, itkenyt salaa. Koittanut olla kuten muut, iloinen ja reipas. Koittanut ylläpitää hyvän olon kulisseja pystyssä aivan liian kauan. En viihdy työssäni kuten en kaksi vuotta sitten viihtynyt koulussa. Nyt, kuten tuolloinkaan, ei juuri ole kavereita, ei harrastuksia. Ei motivaatiota tehdä asialle mitään. Se mikä nyt on toisin, on ihana kolmiokoti merinäköalalla, yhdessä Setämiehen kanssa. Paljon enemmän mitä uskalsin kaksi vuotta sitten toivoakaan-paljon enemmän minkä menettämistä pelätä.
Perjantaina tapaan lääkärin ja aion pyytää loppuvuodeksi sairaslomaa. Loppuvuodeksi tai siihen asti kunnes pääsen psykiatrisen avun piiriin... Tällä kertaa en hyväksy avuksi pelkkiä pillereitä, toivon tietäväni mitä tehdä toisin. Tälläkin kertaa lapsihaave oli jo lähellä toteutumista, mutta on jo toistamiseen ymmärrettävä etten ole siinä kunnossa, että pienen lapsen kanssa jaksaisin. Oman hyvinvoinnin on mentävä haaveiden edelle vaikka se kuinka satuttaisikin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti