Voitko tulla ja mulle tien näyttää?

Viime sunnuntaina vietettiin isänpäivää ja ajankohtaisesti olen muutamat viime päivät pohdiskellutkin omaa isäsuhdettani. Mun vanhemmat eros, kun olin alle kaksvuotias. Vuosia tuosta eteenpäin vierailin isäni luona säännöllisesti; joka toinen viikonloppu, joka toinen joulu ja talvilomat. Myöhemmin koitti esiteinikapina jolloin en halunnut tavata isääni ollenkaan ja sen jälkeen todellinen teinikapina jolloin olisin halunnut vain ja ainoastaan olla isäni luona.
Muistan miten lapsena isän luona viikonloppukylässä ollessa sai aamupalaksi syödä suklaavanukasta, kuinka isän luona sai valvoa niin myöhään kuin halusi ja kuinka innokkaita kävijöitä oltiin leikkipuistoissa ja uimahallissa. Teini-iässä isä ei paheksunut humalapitoisia lukiobileitä, naureskeli hyväntahtoisesti jos en aina yöksi kotiin löytänyt ja osti ensimmäiset lemmikit mulle.
Aikuisiässä yhteydenpito on taas jäänyt; soitellaan silloin kun on asiaa-eli keskimäärin kerran kahdessa tai kolmessa kuukaudessa. Tiedän, että kylään saa koska tahansa mennä, mutta ei tule mentyä. En osaa perustella miksi ei... Niin karua kun onkin, en tiedä isästäni juuri mitään. En tiedä vieläkö hän tykkää katsoa luonto-ohjelmia-jotka lapsuudessa kuului joka sunnuntaiaamuun. Vieläkö pitää yhteyttä niihin ihmisiin, jotka puhalteli lapsena mun kanssa saippuakuplia parvekkeella? Vieläkö haaveissa on koira ja etelänmatka?..

P.S. Kenties meilläkin juhlitaan seuraavaa isänpäivää...