En oo koskaan kokenut ajatusta soluasumisesta omakseni-varsinkaan nyt kun oon kolmisen vuotta asunut yksikseni. Mennyt ja tullut ihan miten huvittaa. Ollut riitaantumatta kenenkään kanssa siitäkuka on syönyt jääkaapista mun raejuustot. Iloinnut siitä, että voin olla niin haluan.
Olosuhteiden "pakosta" asuin samassa asunnossa, jopa samassa huoneessa neljän about ikäisenä tytön kanssa-ja hämmennyin kuinka hyvä oli olla! Erään tytön kanssa kilpaa jääkaappirunoiltiin kilpaa, toisen vieressä oli hyvä vain olla kirjaa lukien. Yhden tytön kanssa naurettiin vain koska toinen nauroi.
Myöhemmässä vaiheessa kämppään ilmestyi poikiakin mikä elävöitti mukavasti iltojen keittiökeskusteluja ja toi musikillisuutta taloon. Milloin soi banjo, milloin huuliharppu, joskus jopa kulkuset ja huilu.
Parisen viikkoa kimppa-asuminen sujui, sateisesta kesästä ja ympärivuorokautisesta seurasta nauttien, mutta ehkä kumminkin joku raja. Ei samaa huonetta, ei yhteisiä vaatekaappeja noin niin kun omaan arkeen. Jokaiseen päivään, eiei... Haluan syödä itse omat raejuustoni, olla herättämättä ketään jos haluankin iltamyöhään suihkuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti