Eräs ilta volukämpän keittiössä Raamattua selaillessa tulin miettineeksi hämmentäviä. Kommuunissamme asui tällöin jo poikiakin ja varsinkin erääseen tunnuin jollain tasolla kiintyvän. En mitenkään seksuaalisesti, en halua hänestä minkään sortin poikaystävää tms. Olin vain utelias mihin tämä hiljaisuuden nurkilla kämpästä lähtee, mitä hän oli töikseen päiväsellä tehnyt. Asuntomme tyttöjen tai kahden muun poitsun menemiset eivät kiinnostaneet samassa määrin.
Oivalsin, etten isälläni mene nukkumaan ennen kuin kuulen tämän tulevan kotiin (esim.iltavuorosta). Vaikka olen aikuinen ja pärjään öitä yksinkin, haluan varmistua että läheiselläni on kaikki hyvin. Olo on turvaton (ja levoton) ennen kuin kuin korviin kantautuu alakerrasta oven aukaisun rapinat ja varovaiset huhuilut.
Löysinkin jonkin sortin punaisen langan näiden kahden asian välille; vaikka talkoopoitsu ei ollut mua kun pari vuotta vanhempi, mielsin hänet jossain mielessä perheen pääksi. Joksikin jota ilman on ehkä vaikeakin olla ja joksikin johon voi varmasti luottaa. Joksikin jolta voi pyytää halauksen, kun useamman viikon läheisyyspula ei ota laantuakseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti