Itsekurin puutos

Yks itselleni ostamistani joululahjoista oli aktiivisuusranneke. Joulun pyhinä en jaksannut niinkään stressata syödyistä kaloreista saatika lenkkeilystä, mutta nyt loppiasen jälkeen kun kouluarkikin on taas koittanut, oli tarkoitus panostaa omaan hyvinvointiin. Ja siihen, että varmasti maaliskuun lopussa mahdun ostamaani aivan ihanaan mekkoon.
Näin alkuun tavoitteeksi asetin kahden litran päivittäisen veden juomisen lisäksi 10 000 askelta kolmesti viikossa. Maanantai lieni jo varaslähtö tulevaan ja kuten uskoinkin; kävellen suoritetut koulumatkat plus reipas lenkki pururadan ympäri kerryttää tavoitteen verran askelia. Ei siis todellakaan mitään mahdotonta puuhaa, kolmesti viikossa lenkkeily.

Tänään koulussa vastaan tuli mukava yllätys; Juniorin äiti suorittaa kanssani samoja kursseja. Vitsillä heitin, että heittäisikö tämä autoilijana mut kotiin tänään-ja kyydin tosiaan sain. Pyytämättä sain kuulla, että tulee huomenaamulla hakemaankin. Uskon siitä muodostuvan jopa tapa, kotini kun on hänen koulumatkansa varrella ja lukujärjestys lähes yhtenäinen.
En halua valittaa, mulla kun on itse päätäntävalta suostunko kyytiläiseksi vai kävelenkö mieluummin, mutta pakkasaamuina ulkoilu ei juuri houkuta. Eikä niin iltapäivisinkään, kun jo alkaa hämärtämään. Kyytien ansiosta saan aamuisin nukkua puoli tuntia pidempään-mutta hallaahan tuo tekee mun askeltavoitteelle. Tässä on joko keksittävä kaunis syy kieltäytyä (edes kahtena päivänä viikossa) tai löydettävä tuplaten pidempi reitti iltalenkiksi...