Eilen illalla vielä ennen nukahtamista löysin jonkin sortin rauhan. Herra X:n kanssa tuli aiemmin päivällä hieman kämmättyä, harrastettua suojaamatonta seksiä ja lopulta päätös jälkiehkäisystä oli yksimielinen. Tajusin myös sen mitä Setämies on aikansa yrittänyt mun päähän iskostaa eli että mulla ei todellakaan ole mikään kiire lapsia hankkia. Voin aivan hyvin hakea ehkäisylaastarit takaisin puoleksi vuodeksi-tai vuodeksikin. Odottaa.
Tänään koulusta päästyäni pinkaisin apteekkiin, naureskelin apteekin tädille joka selitteli jotain mun olemattomasta epilepsiasta. Mistä lie sellaisen diagnoosin oli nappaavinaan. Täti ei myöskään tiennyt voiko umpeutuvan ehkäisylaastarireseptin heillä uusia, joten kotimatkan varrella poikkesin kouluterveydenhuollossa reseptin uusimassa. Tutulle terkalle kerroin kuinka mukavalta on tuntunut palata arkeen sairaslomapäivien jälkeen ja kuinka turhat itkut ja naurut tuntuvat jääneen taakse. Olo on helpottunut-vaikkakin edelleen vähän tyhjähkö.
Tulin kotiin, otin jälkiehkäisyn ja pari tuntia siitä se sitten alkoi... Kyyneleet vain tulivat, varoittamatta ja valuivat pitkin poskia. Tovin kuluttua sain kerättyä itseni, ryhdistäydyin käymällä kuumassa suihkussa ja kipaisin kauppaan hakemaan loppuviikon pöperöitä. Jokunen tovi meni ihan hyvin-kunnes Setämies oma-aloitteisesti kertoili huomisen suunnitelmia. Mua alkoi itkettään kuinka ihana mies se onkaan... Taas meni tovi, tunti tai pari jonka aikana sain kerättyä itseni, ja yhtäkkiä aloin itkemään iltapalaani. Kuinka hyvää onkaan grahampaahtoleipää juustolla ja keitetyillä kananmunilla. Meinannut sitten siitä syömisestä tulla mitään...
Eihän tällainen voi ikuisesti kestää, eihän? Ei aina vaan voi itkettää?.. Onneksi sentään asiat on pääosin positiivisia ja ne onnen kyyneleitä mitkä poskia kastelee, mutta silti. En jaksais kovin kauaa. Haluaisin olla vähän vähemmän herkkä itseni...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti