Mulla on ollut perikummallinen viikko, taas... Lauantaina Hakkapeliitoilta "kotiuduttuani" olin saanut BT:ltä vastauksen edellisyön viestiini-ja herra yllätti täysin. BT oli kovastikin pohtinut meidän huhtikuussa karikoitunutta suhdetta. Päätelmissään/ajatuksissaan oli tullut siihen tulokseen, että jossain vaiheessa yhteenmuuttaminen ja kannabiksen kotikasvattamisen jättäminen ei ollenkaan olisi huonoja ajatuksia. Jälkimmäistä kannatin jo nyt, mutta tuo ensimmäinen, öh... Keskusteltiin useampi tunti ja lopulta molemmat taisivat olla hyvinkin ymmärtäväisiä miksi huhtikuussa karikoitunutta suhdetta ei kannata uudestaan henkiin puhaltaa-ja miksi myös mainittu yhteenmuuttaminen olisi hyvä unohtaa. Elämä päätyi jatkumaan friends with benefits-linjalla, ainakin toistaiseksi.
Kun tämä hämmentävä ihmisyyden kokemus oli käsitelty, yllätti pari päivää myöhemmin ystävä satakunnasta. Osaltani viimeiseen lomailtaan oli kuulunut muutama lasi viiniä ja jostain kumman syystä päädyttiin Setämiehen kanssa keskustelemaan lisääntymisestä. Suoraan keskustelusta lainatakseni "...ois kunnia olla sun lapsen isä, mut en vaan osaa luvata mitään oikeeta perhe-elämää". Aikaisemminkin aihetta on toki käsitelty, mutta nyt se puuttui periaatekeskustelusta yhtäkkiä paljon henkilökohtaisemmaksi...
Oon aina ajatellut haluavani mahdolliset lapset nuorena, mieluiten heti valmistuttuani-mihin ei enään pitäisi olla kuin noin 8kk. Aika tuntuu harppovan liian nopeasti... Laskeskelin että jo syyskuusta voisin raskaaksi tulla niin, että saisin kumminkin opintoni ajallaan suoritettua-tässä elokuussa kun on päälimmäisenä ajatuksena munasolujen luovuttaminen.
En haluaisi olla ison päätöksen suhteen liian hätäinen, mutta kärsivällisyyskään ei ole koskaan ollut alaani. Voin sanoa tuntevani Setämiehen, tietäväni että isäksi hän olisi varsin miellyttävä ehdokas-vaikkakaan ei lapsia/lasta luokseen asumaan halua. Uskon myös, että opintojen jälkeen mun taloudellinen elämä paranee (voi myös olla toiveajattelua...) ja kun jälkikasvun kulut ositettaisiin, tuskin pulaa/puutetta olisi mistään tarpeellisesta. Tutkintopaperit käteen saatuani mua ei pidättele Lahdessa mikään, voisin vaikka muuttaa länsirannikolle-mitä olen muutenkin jo hyvänä vaihtoehtona miettinyt. Hieman (ja hieman vielä enemmänkin) asia mietityttää; olenko tyhmä, jos tartun tilaisuuteen-vaintyhmä jos jätän sen huomiotta? Haluanko näillä näkymin ehdoin tahdoin yh:ksi, jaksanko rakastaa lopunikäni vilpittömästi?
Voi pikkuinen. Sitä omaa lasta jaksaa rakastaa aina. Äidit ei ole mitään ihmeolentoja, äitiys vaan saa rakastamaan sitä omaa pientä riiviötä vilpittömästi ja aina, ihan sama mitä se pikku apina tekee.
VastaaPoistaTottakai yh:n asema on vähän (tai aika paljonkin eri) kuin parisuhteessa olevan. Kenelle yh voi ihmetellä että näitsä mitä tuo teki, tiiätkö mitä se nyt on oppinu! Jos on hyvä tukiverkko ja lapsen toinen huoltaja (mikäli sellaista on) jossain suhteellisen lähellä, jaksaa varmasti paremmin.
Kiitos Kettu, löytyihän sulta joku mielipide ;) <3
VastaaPoista