27. maaliskuuta 2014

Small talkia

Kotimatkalla päätin soittaa veljelle, kun ei mun lähettämiin teksti- ja facebook-viesteihin oo kolmeen kuukauteen vastattu. Mä haluan nähdä kummilastani useammin! Kuten aina, tutun äänen kuullessaan oma pää tyhjeni ja kyyneleet valtas silmät. Niin kova ikävä, että itkettää. Asiaa ei ainakaan helpottanut, kun lapset moikkas ja rakas pieni kysyi iloisesti mitä kuuluu. Ei ehkä kuulosta isolta, mutta mä en ollut ennen puhunut kummitettavani kaa puhelimessa.
Ei nelivuotiaalle tietenkään voi vastata muuta kuin ihan hyvää. Ei voi alkaa kertomaan kuinka on ikävä tai kuinka on olevinaan taas hemmetin vaikeaa elämän kanssa. Ei voi jakaa huolta sairaalassa olevasta papasta, ei kertoa...mitään. Kuuluu ihan hyvää vaikka itkettää. Ihan hyvää vaikka hävettää seistä keskellä kaupunkia keskellä jalkakäytävää ja antaa ikävän vaan tulla. Ihan hyvää.
I miss you.
I really love you.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti