Eilen kävin sairaalassa pappaa katsomassa ja vasta siellä iski tajuntaan mikä tilanne oikeasti on. Ja nyt se on olevinaan jo hyvä. Hyväksikö oikeasti kutsutaan kun varpaat, silmät ja toinen käsi liikkuu? Hyväksikö sanotaan kun ukko syö päivällisvelliä maksimissaan kymmenen lusikallista ja kaksi kynnen kokoista palaa pullaa? Näköjään... Mun mielestä tilanne on sanalla sanoen karu. Ilman kummitädin miehen vitsailua en varmaan olis selvinny pari tuntisesta visiitistä itkemättä.
Vaikka pappa on heikkona, eniten mun mieltä jäi painamaan miten tämä sairaspediltäkin kohtelee mun äitiä, omaa tytärtään. On äiti puhunu että on isänsä silmissä mitätön, mutta vasta kun pappa sanoi katselleensa meitä tarpeeksi, ohjaten selkänsä takana oleville tuoleille, sain konkreettisen esimerkin aiheesta. Muita vierailijoita kyllä kiiteltiin käynnistä, mutta en mielestäni kuullut meidän kohdalla edes lähtömoikkausta.
Jos mun isä käyttäytuis mua kohtaan yhtä alentavasti, niin mulla ei äkkiä olis isää. Sais virua ja pärjätä keskenään elämässään. Ei kukaan ansaitse tuollaista kohtelua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti