Olen tainnut löytää jotain todella arvokasta

Me ollaan BT:n kaa tapailtu yli viis viikkoa, hurjan nopeasti mennyt aika! Viime viikolla kerroin BT:lle, että äippä on tulossa tällä viikolla käymään. Saa itse valita tuleeko näyttäytymään vai ei-ja koska seurustelusta ei sen vakavammin ole ollut puhetta, ei itse koe esittelyä välttämättä vielä ajankohtaiseksi. Pitkähkön mietinnän jälkeen sainkin vastauksen; aikoo tulla. Kiva! Siis oikeasti. Mulle ainakin on merkitsevää, että tärkeä ihminen haluaa nähdä mun perhettä. Se jos jokin kertoo suhteen vakavuudesta. Ihan kun mikään muu jo aiemmin olis saanu mua tarpeeks vakuuttuneeks, että BT on jotain ihanaa ja ainutlaatuista mistä on pidettävä kiinni.

Mä arvostan todella paljon pieniä tekoja, niitä arjen huomionosoituksia. Kuten esimerkiks sitä, että pyytämättä mua tullaan asemalle vastaan. Mulle luvataan kukkia, kun ohimennen mutisen edellisten kuihtuneen. Kun pidetään tiukasti lähellä, kun itkettää. Niin kuin eilen illalla... Tuli vielä Turusta jälkikäteen viestiä että harkitse jälkiehkäisyä. Mietin miten mä TAAS olen siinä tilanteessa-ja vieläpä saman ihmisen takia, kun viime kesänä. Huoh... Taannoisen antibioottikuurin takia mun oma ehkäisy saattaa vielä olla heikohko, joten päätös apteekkikäynnistä oli helppo ja nopea. Tavallaan harmittaa kun BT oli tässä kun viestin sain ja koin kolahduksen, tiesin aiheen olevan sellainen mistä turhan mustasukkaisuuden välttämiseks luvattiin olla puhumatta. Ja kumminkin kerroin, kun toinen huolestuneena kysyi mikä on. Niin, eihän tässä mitään....

En tiedä mistä on syntynyt se tajuton pelko menettämisestä mistä olen aiemminkin jo kirjoitellut. Pelkäsin kertoa vaikka tiesin ettei BT lähde pois. Ei hylkää vaan pysyy lähellä. Ei moittinut, antoi mun ajatella (ja itkeä) rauhassa. Ei kotiin lähdönkään jälkeen lopettanut yhteydenpitoa. Kaikkea tuollaista, ehkä tyhmääkin, pelkään. Pelkään, että mut hylätään vaikka kukaan ei koskaan ole tehnyt niin.

Hello you, again...