Kuten jo varmaan viime kesänä kirjottelinkin, meitin (mun ja äitin) aika kulu veljenlapsia hoitaessa. Tai siis äitin homma se enemmän oli, minähän kapinoin aamuviideltä heräämisiä vastaan minkä pystyin-eikä omien leirien yms. välissä hirveemmin ollukaan aikaan. Anyway, äitille ja veljelle tuli sit riitoja ja molemmin puolinen mykkäkoulu alko muistaakseni elokuun alussa. Mä olin kahen kuuman kiven välissä, en tienny kumman puolella oisin ollu ja jossain vaiheessa ilmotinkin etten aio kertoo äitille mitä veljen perheelle kuuluu/toisin päin. En vaan yksinkertasesti jaksanu.
Tossa pari päivää sit soittelin ihan toisista asioista äitin kaa ja sain kuulla hänen jutelleen (vihdosta viimein) veljeniki kanssa. Puhevälit on siis, 8 ja puolen kuukauden, jälkeen kutakuinkin kunnossa ja äiti on taas tervetullut veljen tontille :) Hyvä etten hyppiny saman tien riemusta ilmaan, tuntu ett raskas kivi putos munkin sydämeltä samalla. Vaikka riidat ei sinänsä mulle kuulu, eikä äiteen ja veljen välit
vähään pitkään aikaan varmaan tuukaan oleen entisellään, mä oon onnellinen siitä ettei mun tarvi tästedes aina mennä kyläileen yksin (säästyy bussirahat, kun mennään äitin autolla... :P) ja ennen kaikkia
(vaikka oma päätös olikin) voin taas äitille hehkuttaa kuinka ihana mun kummityttö on, näyttää kuinka ilonen on seuratessani "pikkusen" kehitystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti