Otsikoton

Tää on niitä päiviä kun energiaa olis, mutt aika tuntuu juoksevan. Aamulla oli ihana nukkua pitkään ja herätä oman aikataulun mukaan, eilisen jälkeen. Vaikka en mitenkään myöhään ees noussu, syötyäni aamupalan ja leikeltyäni muutaman lehden, kello lähenteli jo kahtatoista. Nyt oon lukenu ja vastaillu pariin viestiin, päivittäny facen ja ladanu puheaikaa, niin kello on jo puol kaks. Minne tää aika menee!?!?
Lisäks eilen iltapalalla ennestään tuttu ahdistus hiipi mieleen ja muuhun kehoon. Nukkumaan mennessä pimeä (ja puheajan loppuminen) ahdisti ja vaikka herätessä olikin hetkellisesti hyvä olla, se aamupalan osuus minkä ylipäänsä pystyin syömään hädin tuskin on pysyny sisällä. Varasin viikonlopuks kevyttä ja helppoo ruokaa, mutt nyt en ees haluu valmistaa sitä. Ja sekös on ihmeellistä kun kyseessä on yks mun lemppariruuista. Eikä mun ees oo nälkä tähän aikaan-vaikka pitäis. Ehkä se vaan on hetkellisen paaston aika, tyydyn juomaan mehua ja vettä etten ihan kuihdu ja sit joskus kun nälkä palailee, syön sillon enkä yhtään aiemmin. Yksinkertaista eikö?

"Avaa siipesi ja lennä anna menneiden jo mennä
Tänä yönä maailma on sun
Vain taivas rajanasi unelmat sun oppaanasi
Sulje silmäsi anna tuulten viedä...

Niin monin kasvoin ennenkin sä vierelläni maannut oot
Takkuiset hiukset rinnoillasi
Aamuyön utu silmissäs
Kuin lihaksi ois tulleet kasteiset niityt, unenlaaksot..."
 No Man´s Band: Maailma on sun