Jo toisen kerran viikon sisään käytiin BT:n kanssa keskustelua yhteisestä tulevaisuudesta. Tai no... oikeastaan sen olemattomuudesta. Reilut 2kk on opettanut molemmille varmasti paljon, niin toisesta kun itsestä. Suhde voisi olla valmis seuraavalle askelmalle (mikä se sitten ikinä olisikaan), mutta me jumitetaan paikallaan. Ehkä molemmat pelkää...
Ajatustaso on osittain kulkenut jo liiankin pitkälle, myönnän, mutta me ei yksinkertaisesti haluta samoja asioita. BT ei halua perhettä (lapsia) eikä naimisiin. Mä en halua yhtään lähemmäs kamaa kun on pakko, en halua että mun (meidän?) kodissa koskaan tullaan polttelemaan.
Yhteiselo on tähän asti rajoittunut lähinnä tv:n/elokuvien katseluun ja...seksiin. Okei okei, ollaan kerran pelattu Unoa ja tosiaan perjantaina käytiin tosiaan kattomassa stand upia. Jotenkin olisin odottanut, että kahteen kuukauteen olis mahtunu monipuolisemmin kaikkea. Ollaanhan me sentään alusta asti nähty vähintään kerran viikossa, parhaimmillaan jopa kolmekin kertaa.
Tänään sanoin miettiväni. Haluanko jatkaa tätä, tiedostaen että tiet kumminkin jossain vaiheessa erkanee. Mitenkään helpommaksi asiaa ei tee reilun viikon jatkunut alavireisyys. Haluaisin vaan nukkua, käpertyä peiton alle piiloon maailmaa. Haluan olla yksin ja samaan aikaan haluan olla seurassa jossa joku huolehtii. Pitää lähellä. Silittää. Kuivaa poskille karanneet kyyneleet.
Ihan aikuisten oikeasti... En tiedä jaksaisinko nyt elää yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti