Jos haluat jonkun muun, en voi estellä

Muutaman viikon pohdittuani, luovutin eilen vara-avaimeni BT:lle. Tilanne taisi yllättää sillä koko ilta meni hiljaisissa merkeissä-vaikka kuinka yritin tivata mikä on ja kerro nyt. Sanoa, että ei ole niin vakavaa. Itse ajattelin lähinnä luottavani sen verran että avaimen voi antaa-ja että mulla olis vara-avain muuallakin kun Ässällä joka säiden lämmetessä sinkoaa ties minne reissuihin. Hiljaisuutta ehkä helpotti, kun käytiin Lahen stand up-festareilla. Hieman taas ite olin kyyninen mitä illasta tulee, uppoaako vitsit ja osaako ei-niin-nimekkäät esiintyjät viihdyttää. Hauskaa oli, oikeasti ja mikäli joku lähialueella liikuskeleva sattuu tätä lukemaan, niin ei muuta kuin tsekkaamaan tän päivän keikat!
Stand upin jälkeen kulutettiin jokunen tovi BT:n ja broidin kämpällä-missä vasta huomasin kuinka hiljainen toinen on. Ei tippunu läheisyyttä, ei pusuja. Eikä keskustelua, äh! Sanalla sanoen turhautti! Oltiin jatkamassa iltaa toisaalla, BT:n kavereiden luona, ja mua jännitti aikas paljon. Ja ehkä syystäkin... Kuten faceen illalla päivitin; on eri asia hyväksyä asioita teoriatasolla kuin niiden tapahtuessa näköpiirissä. Kymmeneen aikaan kotiutuessa kaverina oli ahdistus, hemmetinmoinen nälkä ja hiipivä päänsärky pilvihuuruille altistuttua. Pelko siitä mitä tulevaisuus tuo eteen.

Uusi aamu valkeni-luojan kiitos on viikonloppu eikä naapuritontilla paalattu! Olin illalla ennen nukahtamista laittanut BT:lle mailia vielä avainasiasta (jos vastuu on liian iso, niin otan kyllä avaimen takas-mutta en ilman perusteluja). Yön aikana olin saanut pitkähkön vastauksen kuinka toinen epäilee olevansa kykenemätön parisuhteeseen ja pelkää satuttavansa mua. Kuinka on helpompi olla yksin, pitää huolta vaan itsestään. Är mur! Tai siis että hyvää huomenta vaan... Jotain ehkä fiksuakin sain sanottua takas ja piiiiiiiiitkien viestien jälkeen päädyttiin jälleen kerran samaan; katsellaan rauhassa ajan kanssa mitä tästä tulee. Tavallaan on aika turhauttavaa käydä samaa keskustelua jatkuvasti. Tuntuu että se nakertaa mua sisältä. Toisaalta.... En ite(kään) oo valmis luopumaan kaikesta siitä mitä oon tän reilun kahden kuukauden aikana saanu osakseni. Siitä läheisyydestä, välittämisestä. Siitä tunteesta, että kerrankin oon jollekkin joku.