Vaan kuinkas sitten kävikään

Ehdin perjantaina hyvän tovin fiilistellä tulevia Pioneerifestivaaleja; hyvällä artistikattauksella varustettu kansanjuhla lyötyi puolen tunnin junamatkan päästä ja kun lippu oli voitettu, ei kustannuksiksi jäänyt kuin ruuat, matkat ja leirintäpaikka. Pari-kolmekymppiä on mun mielestä halpa hinta viikonlopun iloitteluista. Mutta kuten edellisessä postauksessa kirjoittelin, suunnitelmiin tuli muutos perjantaina noin tuntia ennen junan lähtöä; esimies soitteli että nyt kiireesti töihin. Ei siinä sitten muuta kun pikapikaa ruokaa naamaan, pyykit pois narulta ja kassiin pakattujen hellevaatteiden pikainen vaihtaminen hieman säädyllisempiin työkamppeisiin.
Syntyneestä kiireestä huolimatta ehdin kuin ehdinkin junaan ja pienen etsiskelyn jälkeen löysin festaripaikallekin. Liivit päälle, pikainen perehdytys ja siitä se sitten lähti. Ekan festaripäivän työtunteja kerty heti 10 ja seuraavan vuorokauden puolella pistin vielä pari paremmaksi. Joitakin tappeluita oli ollut, mutta mun kohdalle ei (onneksi) osunut. Pitkistä vuoroista (ja varsinkin nyt jälkimmäisenä yönä vähille jääneistä unista) huolimatta seisomatyössä pysyi mielenkiinto vaihtelevien työpisteiden ja mukavien työkavereiden ansiosta. Tästä on ensi viikolla hyvä jatkaa.

P.S. Ja mitäkö sille mun voittamalla kahden päivän lipulle kävi, kun itse siirryinkin työntekijäpuolelle? Lahjoitin jollekkin superonnelliselle festarikansalaiselle.