Timantin tarina

Yhä useammalla ihmisellä näkee nykypäivänä tatuointeja. Mä koen itteni uteliaaks ja kyselenkin kuvien tarinoita. Yhä useammin vastaukseks tulee "Ei tällä oo mitään tarinaa", "Kuhan vaan on tollanen", "Hävisin vedon" tai jotain muuta yhtä typerää. Voin ihan suoraan sanoo, ett jokusia vuosia sitten vannoin kautta kiven ja kannon etten ikinä tatuointia ota, mutt toisin kävi. Ja tietenkin merkityskin löytyy.
Aika tarkalleen kaks ja puol vuotta sitten sain puhelun jonka seurauksena musta tuli hieman myöhemmin pienen tytön kummitäti. Kummityttö on mulle kaikki kaikessa vaikkei me kovin usein nähäkään. Harvempi tietää, mutt mä oon aikoinaan moneenkin otteeseen miettiny tosissani itsemurhaa. Sitä miltä tuntuis hypätä moottoritielle sillalta tai mitä kirjottasin jäähyväiskirjeeseen/-kirjeisiin. Huonoinakin aikoina mä oon kumminkin löytäny himmeen valon tunnelin päähän; oon aatellu ettei mun rakas kummityttö ikinä ansaitse kuulla kummitätinsä tappaneen ittensä. Kukaan ei ansaitse.
Niin jotenkin kliseinen kun timantti-tatuointi onkin, mä halusin just sen kuvaamaan kuinka paljon pieni ihminen voi toisen vähän isomman ihmisen elämään vaikuttaa. Värin halusin tyttömäiseks ja vaaleeks. Mikäli (toivottavasti...) joskus saan lisää kummilapsia tai omiakin, niin tohon ympärille tulee niille jokaiselle oman värisensä, hiukan ehkä pienemmät timantit.