Jollain tasolla oon jo tottunu siihen ettei kaikki ihmiset kykene hyväksyyn mua bi-seksuaalina. Mulla on (onneks) ollu varaa valita kaveeraanko sellasten ihmisten kaa. Ystävien seurassa pitää saada olla täysin oma ittensä ja jos se ei kelpaa, niin ei väkisin. Mitään isompia vastoinkäymisiä mun seksuaalisesta suuntautumisesta ei oo ennenkään tullu enkä ymmärrä miks nyt tuli. Tällä kertaa "pakoon" juokseminen ei kumminkaan oo niin helppoo, tarvis kirjaimellisesti vaihtaa maisemia.
Se ettei mua hyväksytä on ihan ok, mutt kun kuvioihin vedetään porukatkin mukaan, ei oo ok. Puheiden mukaan mulla on vakavia traumoja lapsuudesta, jotka on muovannu musta tällaset. Ois ihan mielenkiintosta tietää mitä ne mahtaa olla. Meillä ei olla juurikaan keskusteltu mistään seksuaalisuuteen liittyvistä jutuista, mulla on vanhemmat, jotka pitää sateenkaariperheitä sairaina. Mitkä ihmeen traumat? Eikö se vaan oo hyvä, ett mä oon avoimempi? Hyväksyn erilaisuutta?
Ehkä tää kaikki satuttaa vaan sen takii ettei tän tarvis sattuu. Mä oisin voinu pitää suuni kii, pitää piilossa kaikki sateenkaaren kirjavat tavarat ja vaieta. Oisko mut sillon hyväksytty? Ikinä en saa tietää, mutt sen ainakin tiiän ett mikäli en ois tullu "kaapista ulos", mä en olis mä. Olisin joku epävarma hissukka, jolla ei olis omia mielipiteitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti