Ajatuksia erityisherkkyydestä

Erityisherkkyys. Tuo ihanaakin ihanampi ominaispiirre, joka saa tuntemaan kaiken sata kertaa muita voimakkaammin ja jonka piikkiin saa laitettua heikkouden niin alkoholin, kofeiinin kuin väsymyksen vaikutuksille. Piirre, joka pitää sisällään niin paljon, mutta samalla toisaaltaan ei mitään.
Ei ole olemassa mitään keskiverto erityisherkkää, ei minkäänlaista muottia mihin meitä, jopa joka viidettä kansalaista, laittaa. Toiset jaksaa enemmän, toiset vähemmän. Toiset tykkää ja pystyy sosiaaliseen työhön, toiset taas viihtyy kotihiirinä, omissa oloissa. Joku maistaa leivästä heti siirapin, toinen ei.

Mä en kovin mielelläni puhu omasta erityisherkkyydestäni. Häpeän. Miksi kukaan ystävistäni ei liikutu hiljalleen leijuvista lumihiutaleista tai saa minuuttejakin kestäviä naurukohtauksia jotka loppuvat vasta kun hengittäminen alkaa käydä vaikeaksi. Miksi kukaan muu ei tunnu huomioivan kovia tuoleja luokassa tai älyttömän hyvää porkkanaraastetta ruokalassa. Kaiken jatkuva huomioiminen kuluttaa, miksi kukaan muu ei valita väsymistä kun koulupäivästä on kulunut ensimmäinen kolme varttia. Miksi minä...
Erityisherkkyydestä on edelleenkin vähän tietoa-vaikka uutisointi on huimasti lisääntynytkin siitä mitä se esimerkiksi vuosi sitten oli. Suurin osa ihmisistä kumminkin on edelleen epätietoisia, ymmärtämättömiä. Oman hyvinvointini kannalta tiedon jakaminen olisi jopa suotavaa, mutta pelkään. En halua leimautua oudoksi enkä etenkään huomiohakuiseksi.

Kuten oon kirjotellu aiemminkin, oon muuttamassa kuun vaihteessa. Tavarat on ollu jo pitkään pakattuna. Samaan aikaan on voimakas halu lähteä, mutta kumminkin kaipuu jäädä. Laatikoita pakatessa itkin monet itkut. Joudun luopumaan tutuksi muodostuneesta kodista ja kaupungista. Luotan, että pärjään uudessakin kaupungissa, mutta pelkkä luottaminen ei silti saa pois pelkoa.
Koulu on myös viime metreillä. On helpottavaa saada lopultakin ammattitutkinto, mutta mitä sitten. Olen opiskellut viimeiset 14 vuotta... Tiedän ainoastaan sen etten halua opiskella heti lisää. Saanko töitä, perustanko perheen. Ne kysymykset ei oo yksistään musta kiinni.
Elämän suurien peruskysymyksien rinnalla epäilyttää miten sopeudun korkeapaikan kammon ja hissipelkoni kanssa asumaan 10.kerrokseen. Millaiseksi suhde Setämiehen kanssa muodostuu, kun näkeminen ei rajoitukaan yhteen tai kahteen viikonloppuun kuukaudessa. Mitä syön tänään, no entäs huomenna. Miksi en tänä talvena tunnu pysyvän ollenkaan pystyssä, miksi yhtäkkiä vuodan verta. Miksi paleltaa, miksi valo on niin kirkasta...