Niin samanlaisia, niin erilaisia

Jos multa joskus kysytään ketä mä rakastan, niin aika automaattisesti ensimmäisenä mainitsen perheen. Äitin, iskän, siskot ja veljet. Rakkaus perhettä (ja sukulaisia) kohtaan tulee luonnostaan ja sitä pitää jotenkin itsestään selvyytenä. Meillä oo kotona juurikaan koskaan sanottu ääneen, että rakastetaan toisiamme tai että ollaan toisillemme tärkeitä. Siitä huolimatta uskoisin kaikkien tietävän sen. Mä ainakin tiedän-vaikka en olekaan ainoa tytär, ainoa pikkusisko tai ainoa...mikään. Perheessä riittää kaikille rakkautta.

Ainakin mulle on olemassa toisenlaistakin rakkautta. Se ilmenee harvemmin, mutta aina yllättää voimakkuudellaan. Se on sitä ylpeyttä, kun lemmikki oppii pitkään harjoitellun tempun. Se on läikähdys rinnassa kun kummityttö oppii käveleen, puhuun, pukemaan,... Rakkautta on se kun huulille karkaa aito hymy, kun ihastus sanoo jotain söpöä. Se tunne, että ehkä mä tällä kertaa onnistun, ehkä tästä tulee enemmänkin.