Vanhemmilla on joskus hyvinkin hämmentäviä pelkoja jälkikasvuaan kohtaan. Täysin turhia, joukosta toki löytyen niitäkin mitkä on loogisesti selitettävissä. Yks näistä "loogisista" peloista ja varmaankin aika yleinen, on se että jälkikasvun pelätään tulevan raiskatuks. Varsinkin tyttöjen kohdalla.
Näin on myös meillä ollu, kasvatettu siihen ettei kenellekään vieraille saa puhua eikä varsinkaan lähtee mukaan. Vanhempien pitää tietää missä neiti liikkuu. Eihän sitä siinä teini-iänkään uhmassa ymmärrä, rajat on vaan hirveetä kiristystä. Pään sisällä tulee monet kerrat mietittyä että eikö ne ollenkaan luota, oonhan mä jo iso tyttö...
Mä liikun lähes koko ajan yksin eikä pimeetäkään voi aina välttää. Mieluummin kävelen hämärää metsäpolkua 20 minuutissa kotiin kun kierrän valosaa reittiä puolet kauemmin. Voi olla tyhmyyttäkin, mutta en jostain syystä ees osaa pelätä pedofiileja tms. Teoriassa tiiän mitä pitää tehä jos joku päättä tulla ja raiskata-tai ainakin mitä sen jälkeen pitää tehä.
Jos jotain pitää sanoo pelkäävänsä, niin enemmän mä pelkään ammutuks tai puukotetuks tulemista. Ei siinä mitään, jos henki lähtee, sittenhän se on ohi. Pelkään että jään henkihieveriin haavoitettuna kituun sinne samaiselle syrjäiselle lenkkipolulle.
Ja mikä sen todennäköisyys on, että siellä joku puukon/aseen kanssa just samalla hetkellä heiluis ja muhun osuis? Aika mitätön, mun mielestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti