Yks näistä ihmisistä on mun toinen isoveli. Hänen ei tarvii kun kysyy mitä mulle kuuluu, oikeesti, ja mulla alkaa kyyneleet valuun. Ei sen takii ett aina ois elämä niin perseestä tms. vaan sen takii ett tiiän ett hälle voin kertoo kaiken. Kiertelemättä tai kertomatta jättämättä.
Toinen tällasista ihmisistä asustelee täällä pohjosessa. Kuulumisia saa kysellä sen ilman sen kummempia tunteenpurkauksia, mutt ne ohimennen heitetyt laudahdukset. Se, ett joku sanoo pitävänsä mun naurusta merkkaa mulle tosi paljon- valtaosa sanoo, ett kuulostan nauraessani 5-vuotiaalta kakaralta...
Näillä ihmisillä on luonnollisesti erojakin. Niin biologisia kun muitakin. Toinen näistä henkilöistä ei välttämättä huomaa mun kyyneleitä, osaa ehkä suhtautua. Tulkitsematta jättäminen voi ehkä johtua siitäkin ettei aina voi sanoo varmaks onko kyyneleet ilosta vai "surusta"-vai kenties vauhdissa roiskahtanutta koirankuolaa :D
 |
| Kuvan kissat eivät (ehkä) liity tapaukseen mitenkään... |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti