Mikään ei oo niin kun ennen

Maanantaina päädyin monen mutkan jälkeen siihen tilanteeseen, ett löysin itteni eräästä lapsuudesta tutusta leikkipuistosta yksin itkien. Sen tarkemmin en haluu kertoo mitä tapahtu, turha näin jälkikäteen on muistella menneitä.
Puisto oli samainen missä kävin useita kertoja isäni kaa pienenä. Millon seikkailtiin metsän kautta, millon opeteltiin teiden ylittämistä yms. liikennesääntöjä matkalla. Myöhemmin iskä jäi kotiin ja fillaroitiin kaverien kaa tuttuun puistoon. Tarpeeksi kauas valvovan silmän alta, mutt silti niin lähelle, ett kotiin pääs 10 minuutissa.
Nyt vuosien jälkeen puistoon palatessa, mikään ei ollu kun ennen. Kirahvia (kirahvin muotoinen kiipeilyteline) ei enään ollut eikä tuttua keinulautaa. Kiipeilytelineet oli vaihtunu sellasiin eläinketkutusjuttuihin minkä oikeeta nimee en ees tiiä. Keinuja oli tullu lisää, hiekkalaatikkokin oli uusittu ja siirretty. Pienet majapolut pensaiden välissä oli osa rehevöityny umpeen ja osa tallottu leveämmiksi.

Ainoa tuttu oli iso liukumäki rinteessä...

"...Ennen siellä missä leikkivät lapset miettii eilistä...

... Pystyn aukaseen silmäni siihen maailmaan, 
jossa syntyy joskus kaukanen minä...

... Jossa lapsia, jotka veljiä ja siskoja ainiaan...

...Tekevät kaiken sen eteen, 
ettei taskussa nää hedelmät tuu säilymään...

...Onnesta jälki juuri ja juuri häilyvä...

...Tuuli näin kylmä ei oo ollu koskaan, 
polut pullollaan moskaa..."

Lainaukset biisistä Itseensä varten (Ainty ja Deva)