29.7.2011

Pienenä mä halusin pikkusisaruksen. Pyysin sitä joka ikinen joulu ja joka kerta kun mulla oli synttärit-ja aina petyin kun en saanu niin hartaasti toivomaani lahjaa. Myöhemmällä iällä sitä tajus ettei vauvoja saa ihan tosta vaan-ja viel vähän myöhemmin ymmärsin ett perheenlisäys ei ois ees mahtunu meiän arkeen.
Kun sitä aitoo pikkusisarusta ei ollu eikä tullu, jossain vaiheessa kuvittelin ittelleni maailman ihanimman pikkusiskon. Niin typerältä kun se nyt kuulostaakin, Nennusta tuli pian mun paras kaveri. Sille pystyin kertoon, jos joku kiusannu mua koulussa tai kuinka ihana pienluokan Terho oli ollu. Täytin jopa ystäväkirjaani "bestiksen" tiedon mistä sainkin kuulla myöhemmin isosiskolta. Sisko ei ymmärtäny miks olin kirjottanu ite kaverikirjaani. Sillon mietin, ett kumpi tässä nyt ei ymmärrä-kyllä siskon pitäis osata lukee ettei mulla oo ruskeita hiuksia, vihreitä silmiä eikä mun lempiurheilulaji todellakaan ollu siihen aikaan mäkihyppy. Nennusta ei tienny kukaan muu ja olin pienessä sydämessäni tosi ylpee, kun mulla oli kerrankin ihan ikioma salaisuus.
Mun sydämessä oli hyvin tilaa vielä pienelle pojalle, pikkuveljelle, mutta koska meiän asuntoon ei mahtunu enään yhtään enempää asukkaita, pikkuveli oli adoptoitu Kiinaan. Ja Kiina varmaan vaan sen takia, ett se kuulosti hienolta. Oli siinä luokkakavereilla uskomista, kun asiaa koulussa ihan innoissani selitin xD
Nyt täysikäsyyden kynnyksellä mielikuvitussisarukset on lämpimiä muistoja monien muiden joukossa, muistutuksia siitä kuinka vilkas mielikuvitus pienellä ihmislapsella voi olla.