Tämä tie sut loppuun käyttää,...

Sellainen ilta oli eilen. Tykkään lukea kirjoja rankoista aiheesta-vaikka välillä ahdistunkin niistä asioista. Eilen illalla luin loppuun kirjan Sokerista, kukkasista eikä viimeisten lukujen kohdalla kyyneleiden pidättämisestä tullu mitään. Oli pakko pitää pieniä taukojakin, odottaa että kyyneleet valuu pois silmiä sumentamasta.
Kuten aina, myös radio oli iltasella päällä ja kaikessa rauhallisuudessa jäin kuunteleen biisien sanoituksia. Osuvia ja uppoavia-itkettäviä nekin. Vuolaan kyynelvirran ja varmaan naapuriin saakka kuuluneen uikutuksen aiheutti kumminkin Neljänsuoran Ilman sinua-biisi. Koskettava!
Olin myös koko päivän odotellu, että eräs herra vastaa viesteihini. Että me oikeesti saatais keskusteltua mikä tää meiän juttu on. Olin jo kyllästyny odottaankin iltaan mennessä, annoin asian olla. Kaipa se sitten joskus kaipaa, jos (oikeesti) tykkää. Ja kyllähän se kaipas! Laittoi jonkun älyttömän suloisen puspus-viestin...
Lopulta taisin itkeä ulkona menossa olevaa kaunista kesäiltaa, sitä että en halua kesän loppuvan ja jämähtää taas paikoilleen. Arkeen. Oon varmaan aiemminkin sanonu, ett koen kasvavani eniten ihmisenä kesäisin. Vaikka elämä kolhii satunnaisesti myös silloin, elämänkoulu opettaa enemmän kun lukukausi "oikeassa" koulussa.

Tällä hetkellä en tiedä mitä järkeä on elää. Aion kumminkin vielä löytää syyn siihen, voitte olla siitä varmoja!