30. elokuuta 2013

Enkelintekijä

Viimeisin mun lukema kirja, minkä tossa itse asiassa about 10 min sit sain loppuun, oli Nora Schuurmanin Vahinkorakkaus. Oon ymmärtäny lukevani kirjoja rankoista aiheista, kenties siks että niitä lukemalla omat ongelmat on jotenkin helposti unohtaa. Helpompi selitellä itselleen ettei mun ongelmat oo mitään verrattuna tuon kirjan henkilöiden ongelmiin, niissähän sitä vasta olis.
Tiesin jo kirjastossa, että tuo kyseinen kirja osuu arkaan kohtaan... Miia on tavannut maailmalla ihanan Jesperin ja kotiin palattuaan tajuaa odottavansa tälle lasta. Miia pakkaa hetken mielijohteesta rinkkansa ja lähtee Tanskaan kuukausiksi etsimään lapselle isää-ja kenties samalla hiukan itseään.
Miian jo edesmenneestä mummista käytetään nimitystä enkelintekijä. Joskus historiassa kun ei ollut abortti vielä laillinen ja jotkut tytöt kumminkin ymmärsivät ettei heistä äideiksi ole. Asia piti ns. hoitaa pois päiväjärjestyksestä, tavalla tai toisella.

Kirja luonnollisesti antoi ajattelemisen aihetta. Ite saattaisin olla tällä hetkellä seittemännellä viikolla raskaana, mikäli...tilanne vaan olis toinen. Oon pitkän aikaa jo tiennyt, etten pysty aborttia tekemään. Lapsi on mulle lapsi plussauksesta lähtien ja jokainen ansaitsee elää. Toki ymmärrän, ehkä näin jälkiviisaanakin, että lapsi tähän tilanteeseen ei olis ollenkaan hyvä idea. Mulla on opinnot kesken ja nyt jopa venytinkin niitä sekä oma mielenterveys on taas hetkellisesti sitä luokkaa että saan oikein miettiä koska viimeks oon käyny suihkussa tai illalla tajuan etten oo syöny koko päivänä mitään. Saatan nukkua yön hyvin ja päivällä on pakko ottaa 1-3 päiväunet.

Enkelintekijä. Jotenkin sana jäi pyörimään mun mieleen. Palasin ajatuksissani myös niihin kahteen viimeiseen Kroatian reissu päivään, hetkiin jolloin yksin vuodatin kyyneleitä meren rannalla. Itkien sitä kun kotimaahan palatessa pitää ensimmäisenä mennä apteekkiin ja hoitaa jälkiehkäisy kuntoon. Itkin sitä miks mun ei anneta elää mun elämää, mulle ei anneta mahdollisuutta toteuttaa mun unelmia (perheestä). Vaikka iältäni nyt nuori oonkin, en mä vietä aikaani ryypäten ja rellestäen vaan kaipaan jotain enemmän. Paikoilleen jäämistä ja perhettä. Niitä aikuisten asioita.
Nyt kuluneesta, siis reissusta on about puoltoista kuukautta, ja aika on osaltaan kullannut muistot. En oo pitkiin aikoihin enään itkenyt "isäehdokkaan" perään enkä miettinyt vakavasti perheellistymistä. Eilen hain terkalta e-laastarit jotta vastaavilta vahingoilta vältyttäis lähitulevaisuudessa. En oo luopunu perhehaaveesta, mutta oon viikkojen aikana ymmärtäny ettei sen aika oo vielä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti