Väistämättä mäkin oon joutunu miettiin mun ja V:n "juttua". Onko missään mitään järkee tai mikä ois järkevintä. Muutaman kerran oon oikeesti itkeny ikävää, mutta varmasti vielä useammin kokenu mustasukkaisuutta. Kamalan vaikeaa sellanen, kun ei olla suhteessa mutta tietää toisella olevan mun lisäks joku muukin. Kuka on kolmas pyörä ja missä, miten. Suhteessa pystyn hyvinkin pitkälle olla olematta mustasukkanen, mutta nyt se on vaikeeta. Jatkuvasti ajattelen, onko ne kaks yhdessä ja jos ovat, niin mitä tapahtuu.
Vaikka ikävä on kova, en varmaan koskaan oo ikävöiny ketään näin paljoo, aloin miettiin onko meidän kovin fiksua nähdä V:n kanssa nyt pääsiäisenä. Kerroin rehellisesti ajatuksistani ja muutaman päivän pohdinnan jälkeen olin tänään saanu vastauksen. Ei nähdä. V saa nyt keskittyä täysin miekkoseensa.
Vaikka idea oli alunperin mun idea, ehkä fiksuin ratkasu, en jotenkin sisäistä sitä viel. Kolme viikkoo oon suurin piirteein laskenu päiviä seuraavaan tapaamiseen ja yhtäkkiä sitä ei sitten ookaan. Yhteyttä pidetään ja koitetaan olla kavereita (siis pysyä niissä "kaverirajoissa")... Tällä hetkellä mä vaan odotan perjantaita, Setan bileitä ja sitä että saan humaltua ilman huolta huomisesta. Tarvin irtioton arjesta, edes hetkeks ja vaikka siihen ei oikeesti oiskaan varaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti