Mä muutin Lahteen 2011 syksyllä, vähitellen lahtelaistuen. Vaikka kaikki (kaupunki, koulu, kaverit,...) oli uutta, koin oloni onnelliseks. Olin saanut sen mitä olin jo pari vuotta haikaillut. Olin saanut vapauden.
Enään ei ollut kotiintuloaikoja eikä kukaan patistanut klo 22 nukkumaan. Tulot parani ja sain täysin itsenäisesti ostella mitä halusin-aina siitä oranssista tiskiharjasta lähtien. Sain tehdä juuri sitä ruokaa mistä pidin-ja nautin itse tehdyistä, onnistuneista aterioista. Opettelin mielelläni uusia juttuja. Iloitsin posteista, jopa niistä laskuista jotka pysyivät kohtuudessa.
Tässä parin vuoden aikana on kumminkin tapahtunut jotain. Tällä hetkellä vastuu omasta elämästä, kaikesta, tuntuu isolta ja koen, että ihan tarpeeksi on muistamista jo siinä yhdessä aamulääkkeessä. Koulun keskeyttämisen takia raha-asiat on sekaisin, mahdollisesti mulla on n.100e koko loppukuukaudeksi-ja se ei ole paljon se. Keittiö pursuaa tiskejä, pyykkikori pyykkejä ja muutenkin kämppä olis siivouksen tarpeessa.
Kaikki se mikä itsenäistyessä oli uutta, hienoa ja mahtavaa, tuntuu kääntyneen päälaelleen. Kärsin yksinäisyydestä, siitä että lähimpien sukulaisten luo matkustaa tunnin kahville. Niin... Eipä tule ikinä "vain" kahville lähdettyä. Kukaan tuskin huomaa vaikka olisin päiviä poissa kotoa tai kovin nopeasti osaisi huolestua vaikka en puhelimeen vastaisi. Teen kaikkeni jotta saisin elämän johon voisin olla tyytyväinen-mutta tuntuu ettei se riitä. Etten riitä, edes itselleni.
Eräs uusi tuttavuus aloitti erään lauseensa: "Meil on molemmilla pitkä ja kylmä syksy edessä...". Kenties täysin totta, mutta mä en uskalla edes ajatella syksyä.
Voi pikkuinen pöllönpoikanen. Auttaako jos laitan joka päivä tekstarin, että ootko hengissä ja kunnossa?
VastaaPoistaSyksy on monelle vaikeeta, mutta suurin osa selviää siitä kuitenkin. *hali*
Njääh, liian holhoavaa sellainen ;) Toki jos musta ei päivään kuulu tahi facessa näy, niin voipi olla paikallaan varmistaa missä mennään... :)
Poista