12.10.2011

"Mä oon alkanu ymmärtään niitä aikuisia, ihmettelee mikä kiire nuorilla on muuttaa omaan kotiin. Mua ei haittaa kotityöt, onhan se kiva nähdä oman työn tulos kun astiat on puhtaina ja kämppä muutenkin siisti, mutt mua raastaa yksinäisyys. On mulla koulussa kavereita ja harrastuksia, mutt ne hetket kun illalla tulee kotiin eikä ookaan enään ketään kelle kertoo miten päivä on sujunu-tai aamulla herää eikä oo ketään kelle sanoo vaikka vaan hyvät huomenet.
Lemmikki ois sinänsä hyvä vaihtoehto, mutt oon aika paljon menossa ja se joutus sit niinä hetkinä kärsiin yksinäisyydestä. Tulis tavallaan kierre; mä en ois yksinäinen kotona mutt eläinraukka ois mun poissaollessa. Lisäks oon allerginen lähes kaikelle karvaselle ja jotkut kalat nyt tuskin välittää koska mä oon kotona...
Oikeestaan toissa syksynä alkaneesta psykologi/poliisi/Ankkuri-kierteestä pääsin syyskuun alussa lopultakin irti-eikä se tunnu houkuttelevalta uudestaan. Voisin mennä puhuun terkalle pahasta olosta, mutt se johtais siihen ett kävisin jälleen joka viikko kertomassa jollekkin keski-ikäiselle työhönsä kyllästyneelle ihmiselle miltä musta mahtaa juuri nyt tällä hetkellä tuntua. Ja eihän mua sillon ahdista, juuri ko.hetkellä kun en oo kotona, yksin."

Kirjotin viestiä Facebookissa eräälle tärkeälle ihmiselle näillä sanoilla... Jokainen sana tuli suoraan sydämestä ja nyt on tyhjä olo. Sain tiivistettyä ajatukset lopultakin sanoiks...