Säröillyt unelma

Eräs tuttava kertoi eilen odottavansa lasta-ja kun tarkemmin katsoin, kyllähän maha pienesti pyöreältä näyttikin. Kohteliasta olisi ollut onnitella, mutta en pystynyt. En kerta kaikkiaan pystynyt. Kurkkuun noussut pala tuntui liian isolta nieltäväksi ja silmiin kirvonneet kyyneleet liian polttavilta näytettäväksi. Käänsin pääni vaieten.
Meillä on Setämiehen kanssa vuosipäivä ensi viikolla ja mikäli kaikki olisi mennyt suunnitellusti, olis tänään kiinnittämäni ehkäisylaastari ollut tällä erää viimeinen. Oltais lopetettu ehkäisy ja vähitellen alettu odottamaan, koska onni lapsen muodossa osuu kohdalle... Sitä hetkeä ei nyt kumminkaan ole tulossa, ainakaan ihan pian. Mä en ole henkisesti siinä kunnossa että jaksaisin-ja se sattuu myöntää. Sattuu siirtää unelmaa, joka oli jo niin lähellä...

Kuluva viikko on kolmas ja todennäköisesti viimeinen jonka sairaslomalla vietän. Olen pelännyt töihin paluuta, sitä mitä työkaverit ajattelevat. En halua sääliä, mutta haluan ymmärrystä. En ehkä jaksa ihan niin täysillä mitä tähän asti... Samanaikaisesti myös pelkään, että epämiellyttävä työ hajottaa päätä entisestään...
Tänään Setämiestä omista töistään kotiin odotellessa koin kumminkin jonkin sortin havahduksen. Mun on yksinkertaisesti vaan nyt ryhdistäydyttävä. Unohdettava kaikki se mikä on huonosti ja koitettava keskityttävä siihen, mikä on hyvin. On pakko ottaa vastuu, olla aikuinen-ja jaksaa. Muuten joudun pian syömään (kaapissa jo valmiiksi odottavia) mielialalääkkeitä, muuten en saa vastuullisesti hoidettua osaani yhteisestä taloudestamme-ja muuten ajatus perheenlisäyksestä jää liian pitkäksi aikaa edelleen haaveeksi.

"Kun me ollaan lähekkäin
Itket kasvot minuun päin
Miksi kävi näin?
Miten saan sut uskomaan?
Olen tässä ainiaan
Sua rakastan
Vaikka jäätäis ikuisesti kahdestaan

Olen aina rakkaani puolella,
Joulupöydässä tahdon sua suojella
Niiden kysymyksiltä jotka meitä satuttaa.."