Lähestyvä muutto on saanut pohtimaan...tätä kaikkea. Edetäänkö me sittenkin liian nopeasti, onko yhteenmutto puolen vuoden seurustelun jälkeen sittenkään niin viisasta. Olen viettänyt lukuisia hetkiä peläten etten riitä, en ole tarpeeksi tai en kestäkään tätä kaikkea.
Muuttolaatikoita pakatessa kokoan jatkuvasti yhteen ajatuksia tältä reilulta puolelta vuodelta mitä oon ehtiny Porissa asua. Puolessa vuodessa mun oma sosiaalinen elämäni on kuihtunut olemattomiin; tänne muuttaessani en tuntenut ketään ja ne ketkä oon oppinut nyt muutamassa kuukaudessa tuntemaan, on joko Setämiehen työkavereita, Setämiehen perhettä tai mun hoitolapsien vanhempia. Ne ihmiset jää taakse kun muutetaan-vaikka ainahan sitä vannotaan että yhteyttä pidetään. Yhdessä intensiivisesti vietetty puoli vuotta on muuttanut mun ruokailutapoja epämääräisemmiks ja -säännöllisemmäks, ja vain harvoin kehtaan mennä nukkumaan siihen aikaan, kun todella haluan. Öihin on yhä enenevissä määrin ilmentynyt pelkotiloja, ahdistavia unia ja heräilyjä. Stressiä.
Välillä ajatukset karkaa uuteen kotiin, uuteen kaupunkiin. En tälläkään kertaa tunne uudesta kotipaikasta ketään, tällä kertaa on turvaksi muodostunut Setämiehenkin perhe kaukana. Etsin Google Mapsista uuden kodin lähistöllä olevia harrastuspaikkoja, täytän työhakemuksia. Jossain sisällä pieni ääni kannustaa luottamaan. Sanoo, että tämä on nyt hetki vain, pian se on jo ohi. Pian ollaan jo uudessa kodissa purkamassa muuttolaatikoita, keskustelemassa siitä minkä väriset verhot mihinkin huoneeseen tulee laittaa ja mitä materiaaleja mattojen pitää olla.
"Suljen silmät, kuvittelen et lennän
Mun täytyy luottaa, ja antaa vaan mennä
Vaikka en tiedä, haluatko sä enää
Mut jos sä tahdot, niin kauan tää elää
Vien tän äärirajoille, äärirajoille
Vien tän äärirajoille, sua varten"
-Cheek, Äärirajoille
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti