Jotenkin olen taas siinä tilanteessa, että ihastumista on ilmassu ja sen kohde käy parhaillaan huoltajuuskiistaa jälkikasvustaan. Edellinen vastaava oli kesällä, Kroatian reissun tiimoilta... Tälle ensimmäiselle, kesäiselle, asiaa ystävänä ihmettelin ja vaikka ehkä alitajunta oli koittanut mulle sanoa samaa, vastaus...pysäytti. "...tai sit oireilet eroperheen lapsena ja haet alitajuisesti isähahmoa. Janoat isän hyväksyntää ja rakkautta...".
Niin...Kenties...Mutta miksi? Iskä on olemassa, osana mun elämää. Nähdään säännöllisesti ja soitellaankin välissä. Rakkautta kotoa ei ole puuttunut-vaikka se ehkä enemmän näkyykin tekoina kuin sanoina kuuluu. Porukoiden erosta on about 18 vuotta eli elämä eroperheen lapsena on mulle arkipäivää. On aina ollu-eli ei kai mun nyt pitäis mitenkään oireilla?...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti