Puolen yön aikaan luovutan. Vaikka pari tuntia oon jo sängyssä lukenu, en koe olooni yhtään väsyneeks. Voisin lukea tuon kirjan loppuun ja alottaa seuraavankin, lukea sitä ties kuinka pitkälle kunnes nukahtaisin kesken lauseen. En kumminkaan halua sitä. Luovutan ajatuksille.
Kuinka paljon helpompi olis olla toisen vieressä. Ois helppo puhua ajatuksista, mutta nyt kukaan ei kuuntele. Yks kaveri oli viime viikolla Amsterdamissa, en tiiä onko palannu jo kotimaahan. Yhdellä kaverilla on ongelmanpoikasia suhteessa eksäänsä, joten en haluu tehä hänen oloo pahemmaks kertomalla kuulumisia. Yks kaveri onnistuu aina kääntään puheen siihen monesko kuukausipäivä heillä on tulossa, tajuamatta kuinka paljon se satuttaa. Uudenvuoden kaverin kaa ei edelleenkään olla väleissä. Sisaruksilla on omat kiireet, äitille on turha puhua naisongelmista.
Sitä se kai vaan on. Sitä rakkaus on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti