Suojassa aitojen sisällä

Tänään mulla alkoi kuuden viikon mittainen työssäoppimisjakso. Etukäteen jännitti, ihan vaan jo senkin takia että mulla ei tässä kuuteen viikkoon varsinaisesti oo ollu mitään sitovia aikatauluja. Ei oo tarvinnu herätä kukonlaulun aikaan ja jaksaa ihmisten parissa, jos se on tuntunu pahalta. Aamulla seittemän aikoihin kumminkin nousin suhteellisen hyvillä mielin, puoli kaheksalta taisin jo malttamattomana poukkoilla pitkin kämppää ajatuksenani vaan "Joko saa mennä, joko saa mennä".
Korkeat aidat kiertää koko varuskunta-aluetta ja sitten vielä pk:n pihassa on omat aitansa. Ite en aitoihin edes kiinnittäny huomioo-kunnes astuin työpäivän jälkeen niiden ulkopuolelle. Kiinnitin katseeni heti mustiin pilviin-vaikka päiväkodin pihasta lähtiessä aurinko tuntui paistavan. Ajattelin olla reipas ja käydä samaan syssyyn kaupoilla, siis sen sijaan että olisin saman tien tullu kotiin koneelle rypemään. Kävin toki kaupassa, mutta jo mennessä alkoi kiukuttaa. Oli nälkä ja ahdisti. Miten muutamassa tunnissa pystyikin unohtamaan ulkopuolisen maailman-ja miksi aitojen sisäpuolelle ei voi jäädä lopullisesti...

Aita Googlesta.