"Masentunut, television ja mitä erilaisempien dieettien orjuuttama äiti ja hänen nopean rikastumisen toivossa elävä heroinistipoikansa luovat omaperäisen ja järkyttävän välähdyksen elämästä amerikkalaisen suurkaupungin sykkeessä. Unelmat sortuvat ja rakentuvat yhä uudelleen, kaikki on kaupan."
Elokuva jonka pahaa aavistamatta valitsin yksinäisen lauantai-illan viihdykkeeks. Vuorotellen naureskelin höpsähtäneelle mummelille ja vuoroin voin pahoin leffan päähenkilöiden kalastellessa lisää rahaa. Elokuvan loppu oli tosi ahdistava; yheltä amputoitiin käsi, yks eli edelleen (sähköshokkihoidoista huolimatta) harhojen kanssa, yks ei saanut pakkotyöleirillä rauhaa lapsuusmuistoilta ja eräs oli tehny kaikkensa saadakseen kamaa-jota ei sit kuitenkaan voinu jakaa kaveriensa kaa.
Monta kertaa leffan aikana mietin, ett eikö ois vaan helpompi luovuttaa. Unohtaa kama, hakeutua hoitoon tai hypätä vaikka sieltä katolta. Ei tietenkään, eihän leffassa sillon ois ollu mitään ideaa. Vaikka elokuva herättikin mm. pelkoo ja ajatuksen etten haluu nähä sitä enään ikinä uudestaan, oli se kumminkin onnistunu kokonaisuudessaan. Herätti tunteita laidasta laitaan mikä on mun yks määritellä hyvälle elokuvalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti