Onnenkyyneleet takin kaulukseen

Eilen illalla vielä ennen nukahtamista löysin jonkin sortin rauhan. Herra X:n kanssa tuli aiemmin päivällä hieman kämmättyä, harrastettua suojaamatonta seksiä ja lopulta päätös jälkiehkäisystä oli yksimielinen. Tajusin myös sen mitä Setämies on aikansa yrittänyt mun päähän iskostaa eli että mulla ei todellakaan ole mikään kiire lapsia hankkia. Voin aivan hyvin hakea ehkäisylaastarit takaisin puoleksi vuodeksi-tai vuodeksikin. Odottaa.

Tänään koulusta päästyäni pinkaisin apteekkiin, naureskelin apteekin tädille joka selitteli jotain mun olemattomasta epilepsiasta. Mistä lie sellaisen diagnoosin oli nappaavinaan. Täti ei myöskään tiennyt voiko umpeutuvan ehkäisylaastarireseptin heillä uusia, joten kotimatkan varrella poikkesin kouluterveydenhuollossa reseptin uusimassa. Tutulle terkalle kerroin kuinka mukavalta on tuntunut palata arkeen sairaslomapäivien jälkeen ja kuinka turhat itkut ja naurut tuntuvat jääneen taakse. Olo on helpottunut-vaikkakin edelleen vähän tyhjähkö.

Tulin kotiin, otin jälkiehkäisyn ja pari tuntia siitä se sitten alkoi... Kyyneleet vain tulivat, varoittamatta ja valuivat pitkin poskia. Tovin kuluttua sain kerättyä itseni, ryhdistäydyin käymällä kuumassa suihkussa ja kipaisin kauppaan hakemaan loppuviikon pöperöitä. Jokunen tovi meni ihan hyvin-kunnes Setämies oma-aloitteisesti kertoili huomisen suunnitelmia. Mua alkoi itkettään kuinka ihana mies se onkaan... Taas meni tovi, tunti tai pari jonka aikana sain kerättyä itseni, ja yhtäkkiä aloin itkemään iltapalaani. Kuinka hyvää onkaan grahampaahtoleipää juustolla ja keitetyillä kananmunilla. Meinannut sitten siitä syömisestä tulla mitään...

Eihän tällainen voi ikuisesti kestää, eihän? Ei aina vaan voi itkettää?.. Onneksi sentään asiat on pääosin positiivisia ja ne onnen kyyneleitä mitkä poskia kastelee, mutta silti. En jaksais kovin kauaa. Haluaisin olla vähän vähemmän herkkä itseni...

Aikatauluttomia ajatuksia perheellistymisestä

Blogiin ehkä yhtäkkiäkin pätkähti paljon viittauksia äitiyshaaveisiin, mutta ihan mistään hetken hurmoksesta ei ole kyse. Tajusin puhuneeni vanhemmuudesta jo ainakin vuoden ajan kavereille. Taannoinen munasolujen luovutukseen liittyvä hormonihoito sai perheajatuksetkin päähän vakiintumaan-ja aika tarkkaan koko kuukausi ollaankin mm. Setämiehen kanssa väännetty aiheesta.

RAHA. Vaikka rahan/varallisuuden määrän ei pitäisi elämässä olla ykkösprioriteetti, onhan se totta että heikommassa taloustilanteessa (kuten opiskelijana tai yh-äitinä) lapsen tarpeisiin ei välttämättä pysty vastaamaan niin hyvin kuin toivoisi. Kela ja sosiaalihuolto kattavan tietyn toimeentulon, mutta niillä ei yllättävyyksiä paljon maksella-tai harrastusmaksuja lapsen kasvaessa. Lasten tavaroita sen sijaan saa edullisesti esim.nettimarkkinoilta ja uskoisin lähipiiristänikin löytyvän. Kaikkea, kuten esimerkiksi turvakaukaloa autottomana, ei edes tarvitse.

YKSINHUOLTAJUUS. Setämies on tehnyt kantansa hyvin selväksi ettei lasta kotiinsa haluaisi ja vähitellen mä oon alkanut tulla sinuiksi yksinhuoltaja-ajatuksen kanssa. Oon alkanut menettää uskoani ydinperheisiin... Yksinhuoltajuus ja erillään asuminen ei toki tarkoita sitä etteikö lapsi saisi isäänsä tavata tms.-ja sekin on ollut yksi isoista perusteluista miksi suunnittelen Poriin muuttoa ensi keväänä. Välimatkallisesti haluan tehdä kaikkeni, jotta isä-lapsi-suhde syntyy.
Vaikka Setämiehestä ei lapseni isää koskaan tulisikaan, mielestäni on hyvä tottua ajatukseen hoitaa lasta yksin-jos mahdollinen parisuhde syntyiskin/kestäiskin, niin sehän on sitten vaan plussaa.

AIKATAULUTTOMUUS. Oikeastaan vasta eilisiltana tajusin sen mitä mulle oli yritetty ihmetellä useastikin. Nimittäin mikä ihmeen kiire mulla on olevinaan!?! Miksi mun pitäisi saada lapsi pari kuukautta valmistumisestani, ennen seuraavaa syntymäpäivää?.. Enpä keksinyt yhtäkään pätevää perustelua-joten kävin tänään hakemassa taas ehkäisylaastarit ja uusimassa varoiks niiden reseptinkin.
Aikatauluista irroittamiseen on hyvä tottua jo nyt. Löytää se kultainen keskitie joustavuuden suhteen ja oppia ajattelemaan ettei ole maailmanloppu vaikka puoli vuotta tai vuodenkin odottaisin ja miettisin vielä asiaa. En usko että mahdollisessa tulevassa lapsiperhearjessakaan aina aikatauluissa pysyis...

Unohtaako perhe?

Toinen isoveljistä soitteli tuossa tunti sitten ja oli kovin pahoillaan synttärionnittelujen myöhästymisestä. Vakuutteli moneen kertaan että ei ole unohtanut-ja arvatkaapa vaan ketä alkoi taas vaihteeks itkettään. Mä kun luulin tästä taas jotenkin tasottuvani, nyt kun munasolujen luovuttamisen myötä hormoonihoitokin lpppui. Näemmä en-tai sitten vie vain oman aikansa...

Ei mulla ole missään vaiheessa käynyt mielessä edes, että perhe unohtaisi. Ehkä aikuistutaan ja ajatellaan ettei joka kissanristiäisistä pidä onnitella. Muistetaan sitten kun täytetään pyöreitä, juodaan kahvit kun taas nähdään. Ei pikkusiskot tai isoveljet, vanhemmat tai isosiskot unohdu.



"Kuule veli, juothan kanssani teen.
Kuinka hauska nähdä on uudelleen.
Istu pöytään, sisko, juttelemaan.
Kuinka paljon teitä kaipasinkaan.
Vaikka vuodet ovat vierineet pois,
on kuin eilisestä hetki vain ois.
Vaikka paljon täällä muuttunut on,
meidän toivomme on muuttumaton."
Muistuipahan tuokin taas mieleen... Kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan.

Olla onnellinen saan hetken sen, kun kuulla sun äänesi saan

Koska arvailin olevani maanantaiaamuna ennen klinikka-aikaa kivuissa ja matkan Lahdesta Helsinkiin siinä vaiheessa turhan pitkä, tuhlasin tosiaan kesän loput säästöt pariin hotelliyöhön. Sunnuntai-iltapäivä alkoi viihtyisästi jokseenkin prameassa hotellissa; auringon paistaessa fiilistelin niin leveitä ikkunalautoja joilla pystyi lukemaan kuin ajatusta illalla kylpemisestä. Kun jokunen tunti myöhemmin olin lukenut kyllästymiseen asti, blogannut, lukenut rästissä olleet blogit ja kylpenyt, kyllästyin aivan totaalisesti. Kello näytti about seitsemää, nukkumaan ei siis voinut vielä mennä, enkä tuntenut koko kaupungista ketään kenelle olisin voinut soittaa että mennäänpäs kahville.

Maanantaina Setämies tosiaan tuli mua klinikalta luovuttamisen jälkeen hakemaan. Käytiin mun synttäripäivällisellä, haettiin pullo viiniä ja katseltiin OITNB:ta. Naureskeltiin, tai ainakin mä naureskelin, saamilleni jälkihoito-ohjeille missä mm. kiellettiin alkoholin nauttiminen 24h operaation jälkeen-no hups :D Myös kylpeminen oli kiellettyjen asioiden listalla, höh! Se siitä kimppakylpemisestä... Puolen yön aikaan taidettiin lopulta malttaa nukkumaan-ja arvatkaapa vaan kuka heräsi vatsan väänteisiin aamuyöllä. No minä!... Pippurinen iltapala ilmoitteli itsestään ja kun siitä pääsin, niin kainalossa oleilusta huolimatta tuntui etten saa henkeä. Eipä ole sitäkään fiilistä aikoihin ollut... Setämies heräs myös ja lopulta toisiamme silittäen uni palasikin-pariksi tunniksi ennen kun kello herätti aamupalalle. Setämiehellä oli tiedossa työpäivä ja vaikka mietin sitäkin vaihtoehtoa, että jään itse vielä hotellille nukkumaan, päädyin samaa matkaa aamupalalle. Masut täynnä munakokkelia ja pekonia palattiin huoneeseen pakkaan tavarat ja suunnattiin omiin kotikaupunkeihimme.

Luovuta #8

Heräsin tänä aamuna seitsemältä, 33h viimeisen lääkkeen pistämisestä aivan älyttömiin alavatsakipuihin. Syömis- ja juomiskielto oli jo voimassa, kun lopulta kahdeksalta henkeä haukkoen pääsin ylös sängystä. Jokuset tavarat mukaan ja kymmeneksi klinikalle-missä sainkin heti kaipaamani särkylääkkeen. Hoitajan kanssa jutskailtiin, mittasi verenpaineen ja asetti kanyylin. 10.20 oli irroitukseen aika-ja se oli yllättävän kivuton prosessi. Oikeastaan huvitti, kun en morfiini- ja rauhoittava-pöllyissä oireillut. Ei pyörryttänyt, muodot ei pyöristyneet tms.
Kuten luvattua, operaatio oli reilussa kymmenessä minuutissa ohi minkä jälkeen pääsin lepäämään. Itku tuli enkä ymmärtänyt ollenkaan miksi. Kivut olivat jo historiaa ja n.vartin kuluttua sain syödä eväsaamupalaakin-vaikka ihme kyllä liki 14h syömättömyyden jälkeen ei edes ollut nälkä. Hakija, Setämies, tuli puoli kahdentoista aikaan ja sain heti luvan lähteä, olinhan hyvävoitinen.

Iltapäivän tihkui verta, mutta sekin on jo loppumassa. On aivan luksusta käydä taas vessassa ilman kipuja ja pystyä kävelemään normaalisti-puhumattakaan taas mahdollistuneesta kylkiasennosta. Noin viiden viikon päästä kutsuu jälkitarkastus ja vaikka pari jo tänään ehtikin kysellä, en osaa sanoa alanko prosessiin uudestaan. Aika näyttää.

Sängyn uudet vaatteet

Äitipä kävi eilen kylässä, hieman jo etukäteen juhlistamassa mun synttäreitä. Asian mukaisesti pari pakettiakin sain; isosisko muisti hurjan sympaattisella minipaistinpannulla (siitä ei valitettavasti kuvaa ole) ja äitin pehmeistä paketeista löytyi kotiin lopultakin päiväpeitto sekä uusi pussilakanasetti.

Hetihän nuo ihanuudet sängyn valtasi, kun äiti oli kotimatkalle saateltu. En oo ikinä ymmärtänyt miksi uudet petivaatteet pitäisi alkuun pestä-uutuuden tuoksu on jotain niiiiiiin huumaavaa. Jotain mihin oli helppo tuudittautua...

Luovuta #7

Viimeisiä viedään... Tänään oli taas vaihteeks ultrapäivä ja munasolut on jo kehittyneet luovutuskelpoisen kokoisiksi. 5 kpl 9-10mm ja 17 kpl 13-18mm. Kuten oman veikkauksen olin esittänytkin, luovutuspäivä tarkentui tulevalle maanantaille. Tänä iltana pistän vielä tutuksi tulleet lääkkeet eli Puregonin ja alkuviikosta saamaani Orgalutrania. Huomenillalla (tai mun vuorokausirytmillä, alkuyöstä...) pistän irroittavan lääkkeen (Gonapeptyl) ja sunnuntai pitääkin ottaa sitten ihan iisisti. Pakkaan tavarat ja hotelloidun Helsinkiin.

Koska seuraava aiheeseen liittyvä postaus ilmestynee todennäköisesti vasta maanantai-iltana, pari käytännön asiaa irroitukseen liittyen. Munasolujen keräystä edeltävät 6h pitää olla syömättä (eli ahmin iltapalaa sunnuntaina ennen nukkumaanmenoa) ja 2h juomatta (eli herään maanantaiaamuna joskus seitsemän aikaan juomaan pullon tai pari vettä). Itse operaatiossa, mikä tehdään paikallispuudutuksella, ei mene kuin 10-20min mutta tarkkailuun pitää jäädä vähintään kahdeksi tunniksi. Mukaan lähtee siis ladattu iPod, kirja ja pelikortit. Eväitä unohtamatta! Aikanaan (siis syötyä, juotua, vessassa käytyä ja pari tuntia levättyä) kotiutua saa saattajan kanssa ja operaatiopäivä mukaan lukien kolme päivää saa sairaslomaa viettää. En tiedä vielä kotiudunko vai lähdenkö Poriin.

Liki pari viikkoa pistoksia alkaa jo tuntua. Ensin vain kummallisena möykkynä lantiolla, myöhemmin yhä lisääntyneenä pahoinvointina (etenkin rasituksen jälkeen). Itken ja nauran paljon-ja mitä kummallisimmille asioille. Kärsin nukahtamisvaikeuksista-mikä tosin saattaa olla liian jännän iltakirjankin syytä-ja kun nukahda, uni tulee helpoiten esim.sikiöasennossa mikä saa selän kipeäksi. Välillä tuntuu kun joku iskin puukkoa kyljistä sisään... Mikään oire ei kumminkaan ole ylitsepääsemätön, en edes ole klinikalta kysellyt saisinko ottaa särkylääkettä-todennäköisesti saisin pieniä määriä. Kunhan tästä päästään, on aika paneutua paremmin ajatuksiin omasta perheestä.

Vaikka menis kaikki päin helvettii, laulan silti laa la la la la laa laa

Tänään on ollut astetta vakavampi päivä... Aamulla klinikalla käydessä selvisi lopultakin tarkka munasolujen luovutuspäivä, ensi maanantai, ja sen seurauksena varasin itselleni (ja myöhemmin seuraksi tulevalle Setämiehelle) hotellihuoneen. En ajatellut maanantaiaamuna kivuissani a)herätä kukonlaulun aikaan, b)kävellä kahta kilsaa juna-asemalle ja c)matkustaa tuntia tärisevässä junassa. Mukavuudenhaluinen sijoitukseni kumminkin söi loputkin kesätöistä säästyneet rahat. Millä mä nyt maksan matkani Lontooseen? En millään...

Setämies lohdutteli, että reissuja tulee aina lisää-mutta tuleeko; mulla ei ole tällä hetkellä palkkatuloja enkä usko töitä löytyvänkään ennen kun keväällä valmistun. Ilman palkkatuloja on turha haaveillakaan reissaamisesta... Mikäli saan pidettyä kiinni haaveistani, olen valmistuessani hyvää matkaa raskaana-ja silloinhan mahdolliset "ylimääräiset" tulot menee lasta varten säästöön.
Kun asiaa oikein ajattelin, perhe (myös se oma jota ei vielä ole) on mulle tärkeämpää kun matkustelu. En yhden Lontoon reissun takia ole valmis odottamaan vuotta. Itken tämän illan odottamaani reissua ja myöhemmin syksyllä korvaan sen humalaisen iskän kanssa risteilemällä. Huomenna on taas uusi päivä, aika astua askel eteenpäin tästäkin toipuneena.

Auringonpaistetta sadepäiviin

I can feel what you have inside
But you lie to yourself
Look in to my eyes
'cause you have it all
You know it too
So why don't you do something about baby don't deny
Would you even try
Break the wall to face it all
What can I do for you to believe me

I can see the shine

I can see the shine in you
I can see it in your eyes
So why don't you do something
I can see the shine
I can see the shine in you
I can see it in your eyes
So why don't you do something.

You won't lose it baby don't be afraid
There will be a day when it's too late
You say that you don't believe in love
Love is already in you
Don't wait too long there will be no sign
'cause deep inside of your mind you want to
Am I wrong, I don't think
So tell me what can I do for you to believe me

What does your heart say
What do you fear
Why do you always push it away?
Why these unnecessary tears?
I can see the shine but you're only wasting time
Putting yourself always in question
Denying leberation of your mind
You kinda know you have talent
You kinda know how to exploit it
But you do nothing
Do yourself a favor don't avoid it

Kuvat: Google ja WeHeartIt

Sanat: Kwan-Shine

Tätisyys

Mä olin kuusvuotias, kun musta tuli ensimmäisen kerran täti. Taaperosta tuli aikanaan mulle todella tärkeä, jotain puuttuvan pikkusiskon kaltaista. Pieni rakas jonka heittämän salibandypallon jaksoi kerta toisensa jälkeen noutaa, joku jolle takeltevalla ekaluokkalaisen lukutaidolla lukea kirjoja. Pieni joka viihtyi aina sylissä...

Vuodet ne vierii ja niin tuostakin pienestä pirpanasta on jo kasvanut nuori neiti. Nuori naisen alku, jonka rippijuhlia vietettiin kuluneena kesänä. Juhlien tiimellyksessä en voinut olla liikuttumatta. En tiedä itkinkö loppuen lopuksi omaa "vanhuuttani", toisen kauneutta ja aikuistumista vai aikanaan lasten rannikko-Suomeen muuton myötä kadonneita vuosia.

Täti ja täditettävä vuosituhannen vaihteessa