Ässällä

Kuva:Google

Eräs päivä tässä tällä viikkoo tuntui seinät kunnolla kaatuvan päälle. Ajattelin tarttea jos syksyllä kuultuun tarjoukseen, mennä Ässälle kylpyyn. Koska lie viimeks ollu kunnon vaahtokylvyssä, varmaan lähemmäs kymmenen vuotta sitten... Vaan eipä se enään yhtä hienoa edes ollu-meinasin saada paniikkikohtauksen kuuman veden ympäröimänä pienehkössä vessassa. Äsh, äkkiä suihkun kautta pois.

Kahvinkupin ääressä vilvoitellessa keskusteltiin kuinka iho kuivuu, varsinkin näin pakkasilla. En just sillä sekunnilla ehtiny hakea repusta rasvaa ja kosteuttaa ihoani, niin Ässä tarttu toimeen. Rasvasi jalat, selän ja käsivarret-samalla kun mä asiasta hämmentyneenä yritin keskittyä hyvää vauhtia jäähtyvään kahviin.
Olin ajatellu jääväni yöksi, ei tehnyt mieli hypätä ulkona pakkasessa pesujen jälkeen. Ja olenhan mä ennenkin ollu Ässällä yötä, ei tullut edes yllätyksenä kun se kysyi luvan vieressä nukkumiseen. Mikäs siinä, asiallisesti ollaan.

Yhteisen peiton alla yritin pitää jonkin sortin etäisyyden, liika läheisyys ainoastaan hämmentää tässä suhteessa. Enkä varsinkaan halua Ässään purkaa sitä läheisyyden kaipuuta mitä jatkuvasti kotona tunnen... Yöllä kumminkin heräsin, kainalosta, pää toisen rintaa vasten. Se siitä välimatkasta... Olin sen verran väsynyt etten jaksanu erkaantua ja aamulla herättin jossain määrin kohtuullisemmasta lusikasta. Aamukahvi ja lehti vuoteeseen ja pyytämättä kyyti kaupunkiin. Not bad.

Alkaa P:llä loppuu A:lla, hianoo olla Pohjanmaalla

Takana taas reilu viikon "road trip" pohjoisemmassa Suomessa. Ekana suuntasin elämäni toista kertaa Poriin-varmasti hieno paikka kesällä. Näin talvella...noh, tuskin mikään paikka esiintyy edukseen. Tapasin toisen setämiehistä, Kroatian reissun matkakavereista. Etukäteen epäilin ettei me tulla kahdestaan toimeen, mutta pari tuntinen vierähti liiankin nopeasti. Sovittiin saman tien yhteinen viikonloppu muutaman viikon päähän, nyt kun olin toisaalle jo ehtinyt sopia yöpymiseni. Uusi tuttavuus, ihan jees.

Viikonlopun jälkeen suuntasin oikeesti pohjanmaalle, Ähtäriin, tavoitteena käydä samalla eläinpuistossa ja Tuurissa shoppailmassa. Se kumminkin vähän jäi... ;) Välillä pääsi kyläpaikassa hämmentämään talouden täysi-ikäinen lapsi-mulla kun sen kanssa oli vähemmän ikäeroa kun varsinaisen seuralaiseni kaa. Muuten olo oli kotoisa-ja aikuinen. Sellainen, että oikeasti olen jollekkin kanssa-aikuinen enkä...no, mikään teini.

Ähtäristä siirryin Toholammille-ja voi sitä Kokkolan kohdalla puhjennutta, lohdutonta itkua. I miss you... Siinä tunnepuuskassa tuli luonnosteltua tuo edellinen postauskin. Toholammilla ei fiilikset mitenkään ollu katossa ja kamukin tuntui kiireiseltä. Mulla oli kumminkin lohtuna vauva, pieni hölmö Pondi-kissa. Harmittaa, kun en allergialtani uskalla tarttua tarjoukseen ja ottaa vauvaa Lahteen. Kotiin.

Jälkimmäinen reissuviikonloppu kului rannikkoalueella eli Uuskaarlepyyssä ja Jepualla, missä tapasin viime kesän Venäjän reissuseuralaisia. Ruotsinkielisyyden ja osittain varmaan jo reissuväsymyksenkin takia olin vähän pihalla, en osannut pysähtyä ja nauttia rauhoittavista, lumisista maalaismaisemista.

Väärä mies

Viimeisimmistä pikkujouluista silmäteräksi, ihastukseksi, jäi eräs (yllätys yllätys) kokkolalainen mieshenkilö. Mun oma hippienkeli... Paljon tuli keskusteltua eri aiheista ja koettua yhdessä uusia asioita. Mun käsityksen mukaan oli haaveita molempiin suuntiin. Haaveita yhteisistä kokemuksista joiden aika vielä tulisi.
Loppiaisena nähtiin viimeks. Mukavaa, arkista yhdessäoloa leffojen, ruuan laiton ja kirppistelyn parissa. Jokin kumminkin puuttui, kosketus ei enään tuntunut samalta kun edelliskerralla. Mä laitoin kaiken stressin piikkiin, kyllä se siitä ajan kanssa.
Tai sitten ei. Parin viikon hiljaiselon jälkeen herättelin keskustelua tapani mukaan omista fiiliksistä kertoen. Yllättäen, kaikesta aiemmasta huolimatta, vastaus oli ettei tästä tule mitään. Ei tule meitä, hyvä jos satunnainen seksi edes säilyy. Nähdään joskus, ehkä.


Miten tässä aina käy näin? Miten mä ikinä pääsen eroon menettämisen pelosta, kun viimeistään kuukauden päästä kuulen "kiitos, mutta ei kiitos"? Okei, myönnän että mulla on ongelmana esim. hyvinkin voimakas mustasukkaisuus-mutta eikö meissä kaikissa ole virheitä?...



P.S.
Kirjoitin tämän tekstin matkalla pohjoiseen. Nyttemmin miekkonen on avautunut ajatuksistaa, tilanteistaan, ja mä oon hyvin hämmentyny. En tiedä mitä mun pitäis tuntea, miten olla...

Alkanut vuosi 2014

Elän edelleenkin ilman tietokonetta, kiitos vaikka Kelan joka päätti yhtäkkiä etten muka opiskelekaan eikä ole siis toimittanut asiallisia opintoetuuksia. Asia on selvityksessä, toivottavasti selviää pian sillä kaikki talousasiat on hoitamatta-vuokrasta lähtien. Vaikka blogi pitää hiljaisuutta, kaikki on hyvin. Sillä lailla tavallisesti. Kouluun palasin virallisesti vuoden alusta, kurssit alkaa varsinaisesti vasta joskus maaliskuussa. Pari kuukautta siis vielä menee pääosin kotona tv-sarjoihin koukuttuen ja palapelejä kooten. Tällä hetkellä pienellä reissulla ihan kotimaan rajojen sisällä-välillä tekee hyvää päästä pois neljän seinän sisältä. Suhderintamalla sitä tavallista, toistaiseksi sinkkuna seikkailuja etsien.

Parisen viikkoa on kuluvaa vuotta kulunut ja odotukset on ihan positiivisia. Koulu edistyy hitaasti mutta varmasti ja kenties saan opinnot siihen malliin että joulukuussa vois juhlia valmistumista. Keväällä pari laivareissua tiedossa, kesällä ehkä jonnekkin kauemmas lämpimään.

Zip...

Kuten aiemmin asiaa hieman sivuutinkin, ostin/otin itelleni joululahjaksi (ja vähän 20v lahjaksikin...) uuden leiman. Merkityksettömiä kuvia mä en edelleenkän ymmärrä-tällä uudella voipi olla useampikin merkitys. Useimmiten selitykseksi taitaa kysyjät saada että aika parantaa haavat-mutta aivan kuten vetoketju, ne on helppo avata uudestaan. Iskällä on tatuointi samassa paikassa, vasemmassa olkavarressa. Ja V sekä setämiehet taitavat arvata kuvalle vielä yhden taannoiseen Kroatian reissuun vahvasti littyvän merkityksen ;)

Menettämisen pelko

Mun elämässä kulkee hyvin vahvana mukana menettämisen pelko. Se, että en kelpaakaan tällaisena kun oon tai että joku läheinen menehtyy tms. Ketullekin asiaa taannoin pohdin, pelkoon kun ei ole mitään loogista syytä. Helposti tulee selitettyä, että oon menettänyt jo liikaa, mutta mitä mä oikeastaan olen menettänyt. En mitään.

Kaverishteita ei juurikaan ole ollut ala-asteen jälkeen-ja ne harvat (kuten Kettu ja Jonna) on jo vuosia kulkenut mukana. Kiitos siitä heille. Sukulaisista en oo menettänyt kun mummon ja kummitädin enkä juurikaan edes muista sitä aikaa kun he vielä elivät. En tiedä helpottuisko vai pahentuisko menettämisen pelko esim.parisuhteen myötä; epävarmuus pelottaa mutta suhteessa toisen merkitys vielä korostuu.

Okei, olen menettänyt Aatun-ensimmäisen gerbiilini. Tai oikeastaan oon menettänyt neljä gerbiiliä ja yhden käpiöhamsterin, mutta Aatu on ollut ainoa joka eli mun luona loppuun asti. Oon menettänyt kaksi sukulaista, joita oon alkanut kaipaamaan yhä enemmän elämääni. Oon menetänyt monta tilaisuutta, päästänyt käsistä monta hyvää hetkeä/alkua. Menettänyt ehjän perheen vanhempien eron myötä ja kodin itsenäistyisen myötä-enään en osaa selkeästi sanoa missä mun koti on tai ketkä mun perheesee varsinaisesti kuuluu.

Hei mummo, mitä kuuluu sinne teille

Jouluattona kävin perinteisesti sytyttämässä kynttilän muistolehtoon, mummolle ja kummitädille. Kovin montaa vuotta ei oma kynttilä ole vielä ehtinyt perinne olla-vaikka joka joulu hautausmaalla on käytykin. Mummo ja Leila on yhä useammin alkanut käydä mielessä-ja viimeistään se kynttilällä muistaminen saa kyyneleet silmiin. Ei sitä oikeastaan osaa/voi muuta toivoa, kun että olisivat siellä jossain ylpeitä pojantyttärestään/kummitytöstään-ja että enkelit jaksaisivat alkavankin vuoden kulkea mukana.
I miss you.

Hei mummo,
mitä kuuluu sinne teille.
Sinne taivaaseen...

Jouluhajatelmia

Ihmeiden aika ei ole näemmä loppunut. Kummisetä muista joulukortilla (mitä ei ole varmaan ikinä ennen tehnyt) ja tuli joulupostia hellittelynimien kera myös V:ltä. Lahjoista suurimman osan sain etukäteen ja toiveiden täyttymisen lisäks löytyi myös mukavia yllätyksiä-kuten useampikin palapeli sekä 25:n vuoden elämänkerrallinen työvihko. Ihme on myös se, että vuosien tauon jälkeen ollaan kokoonnutaan kaikki äitin puolen sisarukset saman katon alle aterioimaan-nyt kun mäkin muutin suunnitelmani enkä aattoa vietä isällä kuten alkuperäinen suunnitelma (vuosien jälkeen) oli.

Alitajuiset isähahmot

Jotenkin olen taas siinä tilanteessa, että ihastumista on ilmassu ja sen kohde käy parhaillaan huoltajuuskiistaa jälkikasvustaan. Edellinen vastaava oli kesällä, Kroatian reissun tiimoilta... Tälle ensimmäiselle, kesäiselle, asiaa ystävänä ihmettelin ja vaikka ehkä alitajunta oli koittanut mulle sanoa samaa, vastaus...pysäytti. "...tai sit oireilet eroperheen lapsena ja haet alitajuisesti isähahmoa. Janoat isän hyväksyntää ja rakkautta...".
Niin...Kenties...Mutta miksi? Iskä on olemassa, osana mun elämää. Nähdään säännöllisesti ja soitellaankin välissä. Rakkautta kotoa ei ole puuttunut-vaikka se ehkä enemmän näkyykin tekoina kuin sanoina kuuluu. Porukoiden erosta on about 18 vuotta eli elämä eroperheen lapsena on mulle arkipäivää. On aina ollu-eli ei kai mun nyt pitäis mitenkään oireilla?...

If you love me

Parisen viikkoo sit oma kone lähti korjaukseen, tai siis oikeastaan yhdelle tutulle katsottavaksi onko mitään enään tehtävissä. Tuomio oli se mitä arvelinkin eli uusi emolevy ja akku tarvis hankkia-mikä taas tulee vaihtamisineen uuden koneen hintaiseks. Tänä aamulla korjaajalle viestitinkin, että läppärillä saa heittää vesilintua. Elän siis edelleen ilman nettiä-tällä hetkellä Minkkimiehellä koneella.

Tosiaan siis reissuun tuli taas lähdettyä. Torstaina alko nelipäiväset pikkujoulut Pirkanmaalla mistä tosin jo perjantaina lähdettiin Käpälämäkeen pienemmällä porukalla. Ei vaan ollu mun ja Ketun mesta ne pikkujoulut, kumpaakin sattu pahasti niin fyysisesti kun henkisesti... Käpälämäessä oli hyvä poppoo, harmi vaan että aikaa oli vaan yheks yöks. Seuraavan yön (la-su) olin uuden...hmmm...ihastuksen luona ja sieltä sunnuntaina taas etiäpäin. Uuteen paikkaan, maalle, jämähdin useammaksikin yöksi ennen kun eilen tulin Minkkimiehelle.

Minkkimiehen lähellä olo tuntuu jotenkin väärältä ja kotiudunkin suunniteltua aiemmin. Tiedä sitten missä välissä tapahtui ja mitä, mutta meidän orastava suhde on kuollu. Mua ei jostain syystä edes harmita.... Haluun vaan kotiin ja eroon korvatulehduksesta.