Pitkään ehti tämäkin teos pyöriä luettavien kirjojen listalla ennen kuin kirjastosta mukaan tarttui ja luetuksi tuli. Nyt harmittaa miksi en ole aikaisemmin kirjaan tarttunut...
Nimettömäksi jäävän päähenkilön isä on kadonnut eikä äitiäkään oikein kiinnosta tyttärensä elämä. On vaikea päästää irti menneisyydesta ja keskittyä nykyhetkeen. Tulee riitoja tyttöystävän kanssa, on vaikea keskittyä mihinkään ja unta varten on vedettävä yhä lisääntyvissä määrin Tenoxeja. Maalausharrastus kulkee koko ajan sitkeästi rinnalla, mutta kankaalle ei synny mitään muuta kuin kuvia itsemurhan tehneestä koulukaverista (ensi-ihastus?). Kosovolainen kollega käy huomaamatta yhä tärkeämmäksi ja kirjan lopussa matkustetaankin Belgradiin etsimään isää, itseä ja juuria.
Sanoisin 5/5. Kirja oli kirjoitettu harvinaisessa minä-muodossa, oli helppo samaistua vaikka kaikkia tapahtumia ei itse olisikaan kokenut. Vaikka osa kirjan aiheista oli rankkoja, oli ne kuvailtu sopivasti huumorilla hyöstettynä ja kokonaisuus pysyi kevyenä. Kirja nauratti, itketti, mutta ronskin kielen käytön myötä myös nolostutti. Onneksi kukaan ei tainnut kiinnittää huomiota satunnaisesti punottaviin poskiin... Ajattelin juonen hieman tylsäksi, mutta missään tapauksessa kirja ei ollut tylsä vaan yllätti loppuratkaisua myöten. Oiva kirja matka- tai rantalukemiseksi, mutta toimii muutenkin. Kielenkäytön takia en suosittele alle 15-vuotiaille.
Toisin kuin alkuperäiseen kirjahaasteeseen, päätin tähän omaani hyväksyä myös sarjakuvateokset-kunhan ovat "kunnon" kirjoja eikä mitään Aku Ankan taskukirjoja. Taannoisella kirjastoreissulla tarttuikin käpälään Romeo ja Julia Timo Mäkelän piirtämänä.
Moni tietääkin näiden kohtalokkaiden nuorien tarinan jo, mutta kertaus on opintojen äiti. Montaquen ja Capuletin suvut ovat verivihollisia (syystä joka ei koskaan ole selvinnyt). Julia Capulettia ollaan jo naittamassa naapurimaan rikkaalle kreiville, kun kohtalo astuu peliin Romeo Montaquen muodossa. Nämä kohtalokkaat nuoret rakastuvat toisiinsa ensisilmäyksellä ja pitäjässä alkaakin aikamoinen tohina. Ruumiilta ja kommelluksilta ei vältytä, kun suvut jatkavat yhteenottoja ja "pienen" informaatiokatkoksen takia vannovat Julia ja Romeo ikuista rakkautta kaatuen samaan hautaan.
Kokonaisarviona 1/5. En ole lukenut sarjakuvia niin paljoa, että osaisin taidetta kovin monipuolisesti arvioida mutta näin "maallikkona" kirja oli pettymys. Mäkelän taide oli jotenkin sekavaa, en meinannut erottaa hahmoja toisistaan ja mikäli en olisi tarinaa tiennyt etukäteen, olisin varmasti tippunut kärryiltä kuka tässä vihaa ketä ja ketä haikailee kenenkin perään. Ehkä värikuvitus olisi auttanut hahmottamaan, kyseessä on musta-valkoteos. Kirjan teksti oli huono sekoitus alkuperäistä, vanhahtavaa tekstiä, ja nykyajan slangia-tapahtumat kun modernisti sijoittuivat Veronan sijaan meille tutumpaan Helsinkiin. Tarinallisesti kirja on kiehtova, mutta siitä kunnia kuuluu aivan jollekkin muulle kuin Mäkelälle. Jos sarjakuvista tykkää, niin ehkä tämä pieni tiiliskivi kannattaa lukea.
Setämies koitti tuossa hieman ennen vuoden vaihdetta saada mua mukaan 100 kirjan haasteeseen joka olikin idealta käynyt mulle tutuks jo somen kautta. Sataa kirjaa en luvannut lukea, varsinkaan kun "sääntöjen" mukaan niiden piti olla suomalaisia, eikä keskeneräisiä (vuonna 2016 aloitettuja), lastenkirjoja tai sarjakuvia laskettaisi. Pöh, sanon minä! Lupasin kumminkin 52 kirjaa lukea ja jotta haaste ei muuten pääsisi käymään liian helpoksi, lupasin kaikista 52 kirjasta kirjoittaa arvostelut tänne blogiin. Kaikkea sitä...
Noh, vuoden urakan sai kunnian aloittaa Melissa Marrin Ilki Ihana. Tämä keijutarina oli päätynyt mun luettavien listalle jo joskus teini-iässä-jääden noina aikoina kumminkin lukematta. Olin ehkä ymmärrettävästi skeptinen millaista teinihuttua on luvassa, mutta alkukankeuden jälkeen kirja osoittautui viihdyttäväksi-näin aikuisellekin. Kirjan päähenkilönä toimii lukiolaistyttö Aislinn, joka on perinyt kykynsä nähdä keijuja mummoltaan ja edesmenneeltä äidiltään. Tämä yliluonnollinen kyky olisi hyvä pitää keijuilta salassa, mutta se käy yllättävän vaikeaksi kun keijumaailmassa valtaa pitää talvikuningatar Beira ja kesäkuninkaalla Keenanilla on kiire löytää rinnalleen kuningatar, jotta ikuinen talvi ei tuhoa sekä keijujen että ihmisten maailmaa. "Yllättäen" Keenan on iskenyt silmänsä Aisliniin ja alkaa tahtojen taistelu siitä onko Aislinn valmis alistumaan kohtaloonsa, hallitsemaan Keenan rinnallaan keijujen maata, vai löytääkö Aislinn sitä ennen yhteisen tulevaisuuden ihmisystävä Sethin kanssa. Kenties molempien?
Kokonaisarvioksi sanoisin 3/5. Yllättävän viihdyttävää ja koukuttavaa luettavaa, pientä miinusta tarinan arvattavuudesta. Ikuisen talven ja kesän taistelut alkavat olla aika kulunut tarinan aihe... Kirjassa myös vilisi turhan tarkoin kuvailtuja sivuhahmoja, joiden merkitys jäi loppuen lopuksi hieman epäselväksi. Kaikesta tästä huolimatta aion jossain vaiheessa tarttua kirjan jatko-osaan (Sala Kavala).
Viime lauantaina tosiaan käytiin äitillä kylässä ja kotiin tuomisiksi saatiin tuoreita taateleita. Taisi olla ostanut yli omien tarpeidensa jostain joulumarkkinoilta... Vaikka aikamoinen herkkupylly olenkin, taatelit eivät pelkiltään enään uppoa. Niinpä niistä valmistui jouluksi taatelikakku, Valion sivuilta löydetyn ohjeen mukaan. Suosittelen!
250g kivettömiä taateleita
2dl glögiä tai vahvaa kahvia (itse käytin glögiä)
1dl sokeria
200g voita
2 munaa
1prk (200g) kermaviiliä
2tl vaniljasokeria
1tl ruokasoodaa
4 dl vehnäjauhoja
korppujauhoja
margariinia
Keitä taateleita glögissä tai kahvissa kunnes ovat pehmenneet, n. 15min. Hienonna vielä tarvittaessa sauvasekoittimella. Pehmitä voi huoneenlämmössä tai mikrossa, sekoita kaikki ainekset yhteen ja kaada korppujauhotettuun vuokaan. Paista 175-asteessa, uunin alatasolla n. 60min. Kumoa hieman jäähtyneenä ja siivilöi halutessasi päälle tomusokeria.
Oltiin viime viikonloppuna koko perheen voimin iskällä kylässä. Oltiin sovittu viikonloppukyläily (mun mielestä) hyvissä ajoin ja jo tuon puhelun yhteydessä saatu tietää, että iskä on perjantaina iltavuorossa ja että hänellä pari menoa lauantaina. Työvuoroille ei mitään mahda ja lauantain menotkin oli ok, sillä oli sopinut että me ajeltaisiin viemään äidille joululahjat. En silti arvannut miten vähän yhteistä aikaa vauva ja pappa saisi...
Perjantai-iltana tosiaan iskä tuli töistä hieman kymmenen jälkeen; vauva ja pappa näkivät tasan sen aikaa mikä vauvalla meni iltapullon juomiseen. Iltapullon jälkeen siirryttiin yläkertaan lukemaan iltasatua ja nukkumaan.
Lauantaiaamu valkeni meidän osalta siinä 11 aikaan-iskän ja Ärräpään tehdessä lähtöä Keitaalle syömään. Olisivat tarjonneet meillekkin lounaan, mutta kuulosti liian tuhdilta aamupalalta... Keiteltiinkin keskenämme aamukahvit iskän kämpällä ja kun 12 aikaan tehtiin lähtöä äidille, tuli iskä ja Ärräpää ovella vastaan. Illalla palattiin omalta kyläreissulta puoli seitsemän aikaan, iskä ja Ärräpää omista menoistaan n. tuntia myöhemmin. Siinä oli pari tuntia vauvan ja papan yhteistä aikaa ennen kun yhdeksän jälkeen alettiin iltatoimiin.
Sunnuntaiaamukin valkeni meidän osalta taas siinä yhdentoista nurkilla. Iskä veteli jo päiväunia, heräili kun me oltiin saatu aamukahvit keitettyä ja lähes juotua. Pari tuntia ehdittiin seurustella ennen kun iskä lähti taas menoihinsa (näistä ei ollut soitellessa puhetta, luin iskän kalenterista perjantaina kun perille päästiin...). Mulla ja Setämiehellä oli vuosipäivä, tavan mukaan oli ravintolapöytä varattuna. Onneksi olin ehdottanut siskolle että tulee moikkaamaan vauvaa iskälle sillä välin kun ollaan syömässä. Saikin sitten tulla hieman aiemmin ja olla lapsenvahtina... Pitkän kaavan mukaan vietetyn ravintolahetken jälkeen palattiin pakkaamaan tavarat ja hakemaan lapsi, iskä tuli taas Ärräpään kanssa ovella vastaan. Me tultiin, he lähtivät...
Tavaroiden pakkaamisen jälkeen suunnattiin kotiin "hieman" vittuuntuneina. Tuntui siltä kuin olisi tuuppauduttu kylään vaikka oltiin asiasta etukäteen soiteltu-ja mulla on jo monta vuotta ollut tapana käydä iskällä joulua edeltävänä viikonloppuna, ei olisi siis yllätyksenä pitänyt tulla. Iskä pyyteli kahville välipäivinä, mutta voipi olla että siinä on muita sukulaisia sen verran kierrettävänä että viimeiseksi sovitun kyläpaikan jälkeen ajetaan suoraan kotiin ilman kahvitaukoa Forssan kohdalla.
...kertoa erilaisin itkuin olenko nälkäinen, onko minulla vatsanväänteitä vai vituttaako muuten vaan
...röyhtäistä ruuan jälkeen (useimmiten)
...katsoa suoraan lelua tai kasvoja jotka ovat enintään 20cm päässä kasvoistani
...kääntyä selältäni kummallekin kyljelle
...kääntyä joskus mahalleni
...kannatella jo hieman päätäni
...ilmeillä monipuolisesti
...nauttia kylpemisestä
...viedä nyrkin suuhun
Parhaiten rauhoitun issän tai äiskän rinnan päälle. Tuttikin on ihan kiva.
En pidä omasta sängystä enkä siitä, kun äiti pyyhkii kostealla vanulapulla naamaa. Syntymämittani ovat alla suluissa ja sulkujen edessä edelliset neuvolamitat (3vk): paino 3310g (3070g) pituus 47,9cm (45cm) päänympärys 34,8cm (35cm)
Jo osastolla ollessa mietittiin Setämiehen kanssa sopivaa nimiäispäivää, haluttiin juhlat pois alta ennen kuin kaikilla alkaa jouluhulinat. Koska kummien pääseminen paikalle oli juhlapäivän tärkeimpiä kriteerejä, ehdotettiin paria sopivaa viikonloppua heille ja niistä tuo viime lauantai sopi kaikille. Laitettiin heti tekstiviestit muillekkin vieraille (meidän isovanhemmat, vanhemmat ja sisarukset perheineen), jotta osaavat varautua. Kutsut askartelin kun päästiin kotiin ja postitettiin ne n. kaksi viikkoa ennen juhlia. Laskeskelin, että vieraita tulisi reilu 30 mikäli kaikki pääsisi. Kuten arvelinkin, näin isoilla perheillä on mahdotonta löytää kaikille sopiva päivä ja osa vieraista ilmoittikin heti ettei pääse paikalle. Lopulta meitä oli oma väki+20.
Juhlissa oli taas oma järjestämisensä ja stressaamisensa vaikka kuinka koitettiin mennä valmiilla pohjalla; kakku lähikahvilasta, molempien äideiltä makeita leipomuksia, kaupasta pakastepastejoita. Koska lasta ei kastettu, en panostanut koristeluihin kukkakimppua enempää. Heliumpalloja mietittiin viimeiseen asti, mutta todettiin että juhliin menee muutenkin niin paljon rahaa, että ilmapallot saa jäädä. Ensi kertaan viisastuttiin taas sen verran ettei tehdä edes sitä vähää ite mitä nyt tehtiin; joko juhlitaan vuokratiloissa tai palkataan joku kaveri meille tarjoiluista ja kahvinkeittämisestä huolehtimaan. Nimittäin siinä vaiheessa, kun sain itselle teekupin nenän eteen ja pääsin keittiöstä vieraiden keskelle seurustelemaan, ensimmäiset alkoi jo tehdä lähtöä...
Tällainen nimikuva-arvoitus julkaistiin facebookkiin n.viikko ennen nimiäisiä. Kukaan ei houkuttelevista palkinnoista huolimatta arvannut oikeaa nimeä, joka on:
Leila on perujaan mun edesmenneeltä kummitädiltä. Nimi juontuu arabian kielen sanasta lail, joka tarkoittaa yötä.Petra yksinkertaisesti kuulosti hyvältä, tarkoittaa kreikaksi kiveä. Petra on tytön kutsumanimi. Loviisa ei myöskään ollut mitenkään muuten perusteltu kuin sillä, että mun synttärit on Loviisan nimipäivänä ja kaksi lyhyttä etunimeä kaipasi seurakseen jotain pidempää. Clodowech on vanha germaaninen sana, joka tarkoittaa kuuluisaa soturia. Saksalainen muoto sanasta on Ludvig, josta tulee ranskan kieleen Louis ja siitä feminiininen muoto Louise. Louise taas vääntyy suomalaisten suussa Loviisaksi. Varis sukunimen tyttö saa isältään, perusteluna se että meillä molemmilla vanhemmilla on isämme sukunimet.
Vauva-arki kotona on alkanut löytää jonkin sortin rytmiään ja nyt onkin aikaa palata reilu kuukausi (!) ajassa taaksepäin. Tiistai 25.10 alkoi kuin mikä tahansa päivä olisi voinut alkaa; heräilin puoli seitsemän aikaan keittämään aamupuuroa, Setämies oli lähtenyt työreissuun kuuden aikaan enkä enään sen jälkeen saanut unta. Keittelin puurot rauhassa, söin ja mahdoinko hetken pelailla ennen kun palasin sänkyyn päiväunille. Olin sopinut meneväni päiväkodille yhdentoista aikaan palautekeskusteluun ja ajattelin, että ehdin pari tuntia vielä nukkua ennen sitä. Kymmenen aikaan kumminkin suunnitelmat muuttui hyvinkin äkkiä, kun heräsin hämmentävän voimakkaaseen vessahätään-mikä osoittautuikin lapsivesien menemiseksi. Raskausviikkoja oli tässä vaiheessa 35+4. Ei muuta kun taksi alle ja TYKSiin.
Hetihän ne sisään ottivat ja ensimmäinen puoltoista tuntia meni sydänkäyrillä. Tuon puolentoista tuntisen aikana kävi hyvin selväksi se ettei sairaalasta yhtenä kappaleena ole kotiutumista... Käyrillä ollessa alkoi tuntumaan heikot supistukset, heti säännöllisesti 5min välein. En tiedä millä nimellä sitä välivastaanottohuonetta kutsutaan josta käyrän ja pikaisen ultraamisen jälkeen siirryin yhden aikaan synnytysvuodeosastolle. Kotona olin taksia odotellessa äkkiä pakannut sairaalakassin ja päivä olikin pitkä kun mukana ei ollut yhtään kirjaa, tablettia ja puhelimenkin laturi jäi kotiin. Setämies ehti vasta seitsemän aikaan illalla sairaalaan, noin tuntia ennen olin pikaisesti nähnyt O:n käytävällä saaden tältä puhelimen laturin lainaan. Setämiehen tullessa tilanne ei ollut muuttunut mitenkään; supisti edelleen aika heikosti n. 5min välein. Olo oli mainio ja vierailuajan loppuun pelailtiinkin korttia. Puol kymmenen aikaan Setämies lähti kotiin jännittämään mitä yö tuo tullessaan ja itse koitin päästä nukkumaan ajatellen, että voimia tullaan pian tarvitsemaan.
Vaan eipä siitä nukkumisesta mitään tullut kun hieman kymmenen jälkeen supistukset muuttui kivuliaaksi. Koitin ties mitä asentoja, paikallaanoloa, kävelemistä, lämpimiä geelityynyjä, särkylääkkeitä jne. mutta lopulta neljältä aloin olla kipuihin niin väsynyt että suurin piirtein anoin kanslian ovella jotain helpotusta. Helpotusta ei heillä ollut tarjota vaan siirtyminen synnytyssalin puolelle... Pikainen soitto Setämiehelle (joka oli omien sanojensa mukaan vain tuntia ennen malttanut mennä nukkumaan) ja doulalle, nyt olisi kummankin hyvä lähteä kohti sairaalaa jos mielivät tueksi. Synnytyssaliin siirtyessä olin n. 4cm auki. Salissa kätilö ohjeisti heti ilokaasun käyttöön ja se veikin kivut taas hetkeksi pois-kunhan supistuksen tulon osasi oikein ennakoida. Setämies ja doula saapui saliin puoli viiden nurkilla keskiviikko aamuyönä-ja oikeastaan tuon jälkeen mulla ei ole selkeitä muistikuvia. Joudunkin siis hieman lunttaamaan epikriisistä...
Klo 08.00, ilmeisesti aamuvuoron aloittaessa, oon ollut auki 5,5cm. Klo 09.25 8cm ja klo 12.30 10cm. Ilokaasun lisäksi kivunlievitykseen kokeilin TENSsiä (ei ollut yhtään mun juttu), heijailin keinutuolissa ja sain PCB-puudutteen-jonka teho tosin oli jo hävinnyt tuolloin 12.30 kun lasta vissiin alettiin todenteolla pusertamaan ulos. Oksitoosiinitippakin oli laitettu jossain vaiheessa ja siinä hyvää synnytysasentoa etsiessä se letku tuntui koko ajan olevan tiellä tai liian lyhyt... Klo 12.15, 25min ponnistusvaiheen jälkeen saatiin perheeseen pieni prinsessa apgar-pistein 9/9/9. Hetihän neiti rinnalle annettiin ihasteltavaksi, mutta mä olin niin helpottunut kipujen loppumisesta että en alkuun edes tajunnut lapsen syntyneen. Väliliha vaati muutaman tikin ja kun tikkauksen aikana hengitin vielä ilokaasua, muuttu koko touhu jotenkin huvittavaksi ja naureskelin vedet silmistä valuen sille miten hassulta tikkaus tuntuu eikä satu yhtään :D Kun tikit oli saatu laitettu, jälkeiset synnytettyä ja jäljet siivottua, oli Setämiehenkin aika palata saliin katsomaan uutta perheenjäsentä. Älkää kysykö missä vaiheessa hän oli (sovitusti) salista lähtenyt...
Kun voimia alkoi hieman löytyä, sain myöhäisen lounaan syötäväksi ja pääsin käymään suihkussa. Parin tunnin salissa palautumisen jälkeen oli aika siirtyä lapsivuodeosastolle missä menikin seuraavat neljä päivää... Aamut alkoi 8-9 aikaan, lapsen herättyä käytiin aamupunnituksessa ja sain aamupalaa. Setämies tuli meitä katsomaan 10 aikoihin joka päivä ja lähti 13-14 aikaan kotiin syömään ja päiväunille-vain palatakseen taas illalla takaisin sairaalaan. Vierailuaika taisi päättyä tuolla osastolla klo 19 tai 20 ja sen jälkeen olikin tiedossa taas pitkähkö yö kaksin vauvan kanssa. Nukkuminen oli alkuun nahkeaa, jokainen pienikin ynähdys säikäytti hereille eikä huonekaveritkaan aina olleet hiljaisimmasta päästä... Sunnuntaina 30.pv alkoi osastolla olo jo käymään todella tylsäksi ja pyysin päästä kotiin. Päästiinkin kunhan seuraavana tiistaina luvattiin käydä vielä painokontrollissa. Olivat tuota painoa muutenkin seuranneet tarkkaan osastolla ollessa kun lähtöpaino oli pienehkä (3070g) ja se putosi aika roimasti (yli 7%) parin päivän aikana. Painokontrollissa kumminkin kaikki oli hyvin ja nyt riittää jo pelkät neuvolaseurannat.
Summa summarum, synnytyksestä jäi ihan ok fiilis vaikka olisinkin toivonut loppuvaiheeseen parempaa kivunlievitystä ja sitä, että kätilöt olisi kuunnelleet tarkemmin mun toiveita (en esim.saanut kokeilla ponnistamista puoli-istuvassa asennossa). Lapsivuodeosastolla ollessa kohdalle sattui pari epämukavampaa hoitajaa (yksi esim.päätti että tämän vuoron aikana on rintaruokinnan onnistuvan eikä lapselle heru lisämaitoa), mutta pääosin hoito oli hyvää ja ravintoakin sai riittävästi. Pienenä miinuksena toki mainittakoon sekin ettei isille ollu järjestetty kahvia tms. virvoiketta. Setämies kävikin monta kertaa muka mulle hakemassa kahvia käytävältä...
Arki kotona on alkanut hyvin vaikka väsyttäväähän tämä on-ja väsymys taas näkyy esim. ärtymisenä ihan pienistäkin asioista. Maidon nousun kanssa oli osastolla hankaluuksia, mutta kotiinpäästyä vissiin stressi helpotti ja maitoa alkoi nouseman kunnolla. Nyt viime päivinä on taas hiipunut, mikä on toki odotettavaakin sillä lypsän kaiken ja syötetään maito pullosta jotta nähdään mitä määriä lapsi syö. Oon juonu hampaat irvessä alkoholittomia oluita ja vähemmän hampaat irvessä imetysteetä, jotta edes osa Madon aterioista olisi omaa maitoa eikä aina korviketta...
Ihan uskomatonta, että tuossa se on jo reilun kuukauden röhnötellyt. Pienellä on jo nimi ja kaikkea...
