Möröt piiloon, täältä tullaan!

Useimmiten mulle aiheuttaa painajaisia aiheuttaa liian intensiiviset kirjat (sellaiset joiden tarina vie mennessään ja on pakko lukea vielä yksi luku siinäkin vaiheessa kun nukkumaanmenoaika on mennyt jo pari tuntia sitten) tai toiminnalliset (usein liian myöhään aloitetut) elokuvat. Painajaiset ei varmasti kenestäkään ole kivoja ja ajattelin nyt jakaa muutaman hyväksi koetun vinkin niiden selättämiseksi.

1. Pidä välipäivä
Mielenkiintoisen kirjan haluaa heti ahmia loppuun, mutta painajaisten ilmestyttyä kannattaa kyseisen teoksen antaa välipäivän verran levätä. Kukaan tuskin tulee kysymään joko olet ahminut sen loppuun. Elokuviin ja sarjoihin pätee sama; useinkaan niitä ei ole pakko katsoa tietyn ajan sisään. Voit hyvin viettää päivän muiden, ei-niin-jännittävien elokuvien ja sarjojen parissa-tai jopa koittaa olla päivän katsomatta mitään ruudulta.

2. Kerro unesta
Pura uni herättyäsi jotenkin; piirrä, kirjoita ylös, sano ääneen. Usein itse kerron unesta (nukkuvalle) Setämiehelle. Ei siis ole väliä kuuleeko kukaan, kunhan saat ajatukset jaettua. Kirjoitetun tai piirretyn painajaisen voi repiä roskiin.
 

3. Pakota itsesi ylös
Tämä on ollu mulle ehdottomasti vaikeinta. Nähty painajainen jää usein painamaan mieltä ja useimmiten jopa jatkuu, kun silmät ummistaa uudelleen. Ainakin itse olen painajaisten jälkeen pelokas ja aivan varma siitä että ikävien unien murhaaja, kidnappaaja tai muu pahis vaanii makuuhuoneen oven takana. Tässä kohtaa pitää löytää pieni pala rohkeutta, nousta ylös ja todistaa itselle ettei asunnossa ole ylimääräisiä. Käy vessassa, käy juomassa jotain tai kastele vaikka huonekasvit (olettaen että painajaiset ei ole jokaöisiä). Mitä tahansa mikä hieman herättää ja unohdat ajatella unta. Erityisen aktiviiseksi ei kannata kumminkaan alkaa, jos haluaa vielä unten maille palata-juuri joku tuollainen minuutin-parin jaloittelu riittää.

4. Tee makuuhuoneesta turvallinen
Mun sisäistä autistia rauhoittaa, kun laitan nukkumaan mennessä sukat jalkaan ja huolehdin sekä vaatekaappien että makuuhuoneen oven kunnolla kiinni. Peittojen ja tyynyjen on oltava myös asiallisesti pusseissaan (pussilakanoissa ja tyynynliinoissa) eikä petauspatja saa repsottaa sängyn reunan yli. Usein multa löytyy sängystä ylimääräinen t-paita/toppi, jota voin hypistellä jos olo on turvaton. Kylässä ollessa samainen t-paita toimittaa usein silmälappujen virkaa mikäli huoneessa ei ole kunnon pimennysverhoja. Kotona makuuhuoneemme on rauhoitettu lähinnä vain nukkumista varten ja pyrin itse siihen etten veisi sänkyyn niitä jännittäviä kirjoja tai käyttäisi sängyssä ollessa tietokonetta, tablettia tms.

Isyyspakkaus

Pitihän sitä tuolle tulevalle isällekin jonkinlainen pakkaus rakentaa, kun itselläni riittää ihasteltavaa äitiyspakkauksen muodosssa. Pitkän venkslaamisen jälkeen lopullinen paketti näytti tältä ja tulevan issän reagointia yllätykseen ei voi oikein muuten kuvailla kun sanalla hämmentynyt. Olin toki sivulauseissa maininnut, että jonkin sortin isyyspakkausta olisi tulossa, mutta sisällöstä en tietenkään hiiskunut etukäteen.

Pöllöviltti, puhdistuspyyhkeet ja kori johon tuotteet pakkasin löyty meiltä jo ennalta ja loput ostin varta vasten tätä ajatellen. Pakkauksen hinnaksi muodostui n. 65e.
Äitiyspakkausta en ala kuvailemaan, sen sisältöä pääsee ihastelemaan tästä linkistä. Omiksi suosikeiksi nousi kaikki värikkäät bodyt ja (potku)housut.

Monen mutkan kautta...Osloon?

Viime viikonlopun suunnitelmat ehti moneen kertaan muuttua ennen kun lopulta päädyttiin sinne minne päädyttiin. Ensimmäinen suunnitelma oli viettää viikonloppu Gdanskissa; suorat lennot Turusta ovat houkuttaneet koko vuoden mitä näillä nurkilla on asuttu. Ehdittiin jo kysyä mun serkkuakin, Madon tulevaa kummitätiä, mukaan reissuseuraksi ennen kun rakenneultrassa selvisi alhainen istukka. Suora este sellainen ei ole lentämiselle ja varattiin vain ylimääräinen lääkärin tarkastus reissuviikolle. Lääkäri olisi ultraamalla ja sisätutkimuksella selvittänyt onko istukka noussut kuluneen kuukauden aikana asiallisesti ja tutkimusten perusteella joko antanut luvan tai kieltänyt lentomatkustamisen. Tultiin kumminkin Setämiehen kanssa siihen lopputulokseen, että lentämiseen liittyvät riskit on aina suuremmat raskaana ollessa kuin normaalisti eikä me haluta tässä vaiheessa ottaa ylimääräisiä riskejä. Me ei haluta menettää jo rakkaaksi käynyttä Matoa.
Gdanskin suunnitelmat vaihtui viikonloppusuunnitelmiin Tukholmassa-Turusta kun niin kätevästi pääsee laivalla sinne. Pari yötä jossain hienommassa hotellissa, ravintolaillallisia, taxfree-ostoksia,... Nekin suunnitelmat kumminkin sitten kariutui. Muuttoon, uuden kodin remontteihin ja akuutteihin kalusteostoksiin on mennyt kahden viime kuukauden aikana satoja, jopa tuhansia euroja. Vieläkin riittää hankittavaa. Todettiin, että nyt lienee parasta säästää reissusuunnitelmat tuonnemmaksi ja keskittyä arkeen.

Remonttikohteina on ollut mm.molemmat yläkerran makuuhuoneet. Meidän huoneessa maalattiin valkoinen tiiliseinä vaaleanharmaaksi ja vaaleanpunainen seinä sai päälleen harmaaraitaisen tapetin.

Madon huoneessa valkoinen tiiliseinä sai uuden maalikerroksen ja harmaaksi maalattu seinä päälleen luontoaiheisen tapetin

Kolmas suunnitelma viikonlopulle oli Setämiehen vanhempien saaminen kylään. Oltaisiin samalla saatu kunnon kokoinen pakastin heiltä. Meidän nykyinen pieni kaappipakastin... noh, on käynyt pieneksi kun ahkerasti oon täyttäny sitä mustikoilla ja viinimarjoilla. Aina pitää olla jotain vierasvaraakin (pullaa, mokkapaloja) sulatettavaksi ja lihoja/kasviksia viikon ruokailuihin. Noh eipä nuo appivanhemmat sitten tulleetkaan kylään, tulevat vasta ensi viikolla kun järjestetään perheille tuparit.
Setämies on tässä oikeastaan koko kesän puhunut, että lähdettäisiin ajelemaan saaristoon ja kun vieraita ei saatukaan, otettiin auto alle ja suunnattiin Saariston Rengastielle. Ihan koko 140km:n lenkkiä ei tällä kertaa ollut tarkoitus kiertää, vaan katsoa matkan kesto ja pituus fiiliksen mukaan. Muutama tunti jaksettiin ajaa, aina Houtskariin asti (reilu 100km meiltä) ja löydettiin varsin viihtyisä yöpymispaikka. Kello taisi olla jotain kuuden-puoli seitsemän välillä kun kirjauduttiin sisään Houstkärs Gästgifveriin. Iltaa oli siis vielä mukavasti jäljellä ko.kylän kiertelyyn, illalliseen ja elokuvan katseluun. Rantaravintolan pöytäliinan koordinaatit huvittivat väittämällä, että oltais Osloon asti eksytty :D Sunnuntaiaamuna heräiltiin rauhassa, syötiin aamupalat ja ajeltiin takaisin kotiin miettien että tuosta paikasta saattaisi vaikka tulla jokakesäinen reissukohteemme.

Tonnikalapasta

Aina törmään samaan tuskailuun, kun päivän ruuaksi suunnitelmissa on tonnikalapasta: useimmat googletetut ohjeet käskevät vain sekoittamaan tonnikalan ja keitetyt makaroonit keskenään, ilman uunissa paistamista mitä itse ruokaan kaipaan. Niissä ohjeissa joissa ruoka uuniin saakka pääsee, pidetään sitä siellä liki tunti-mitä en ymmärrä sillä onhan makaroonit jo keitetty kypsiksi ja tonnikalakin on syömiskypsää jo purkista. Jos sitten joskus olenkin onnistunut löytämään hyvän ohjeen, niin en ainakaan ole muistanut tallentaa sitä mihinkään kirjanmerkkeihin jotta seuraavallakin kerralla onnistuisin...
Tänään tonnikalavuoka valmistu ihan omasta päästä, kun en tuota samaa rallia reseptien kanssa jaksanut-ja oikeastaan oli vähän kiirekin, jotta Setämies saa vatsansa täyteen ennen kavereidensa luo lähtöä. Itse en vielä ole vuokaa maistanut, mutta Setämies sitä kovin kehui-ja kaksi kolmasosaa hupeni heti. Kovin pahaa se ei siis tällä ohjeella voinut tulla:

4 dl makaroonia

purkki tonnikalaa 

3/4 purkkia ruohosipulituorejuustoa (eli se mitä oli jäljellä)

purkki kermaa

juustoraastetta

Laitoin makaroonit keittymään ja sulatin toisessa kattilassa tuorejuuston, johon sekoitin kerman. Makaroonien valutus 10min keittymisen jälkeen ja tonnikalan sekoittaminen joukkoon. Tonnikala-makaroonisekoitus voideltuun uunivuokaan, kerma-tuorejuusto-litku päälle ja sekoitus. Päälle oman maun mukaan juustoraastetta ja 175-asteiseen uuniin siksi aikaa, että juusto suli (n.15min).

Erityisen herkulliselta se ei näytä, mutta maku lieneekin pääasia.

"Mun piti olla se kaikkien aikojen paras kummitäti"

Joku aika sitten tuli facebook-seinälläni vastaan kuva paketista, jonka koulutaipaleensa tänä syksynä aloittava kummityttöni oli saanut. Paketti koostui kynistä, kumeista, viivottimista, vihoista, tarroista,...siitä kaikesta mitä pieni ihmisalku tarvitsee repun lisäksi opintiellä. Vaikka kuinka koitan olla iloinen, että meidän pieni on jo oikeastaan aika iso tyttö ja että hänelle on siunaantunut edes yksi kummi joka häntä hemmottelee, tunsin kateudenpistos sydämessäni. Mun piti olla se kaikkien aikojen paras kummitäti, joka ostaa tuollaiset. Se kummitäti joka vie vähintään kerran kesässä huvipuistoon ja jonka luona on mukava olla yökylässä, vanhempia paossa.
Vaikka kuinka toivoin, pidin mahdollisena, en ole nähnyt kummityttöäni kuukausittain. En ole koskaan vienyt häntä huvipuistoon, ei olla käyty kaksistaan edes karkkiostoksilla lähikaupassa. Kummityttöni ei ole koskaan ollut luonani yötä ja valitettavasti en usko, että ihan heti tuleekaan. Ei välimme ole sellaiset... En tiedä miten edes saisin välimme sellaisiksi, välimatkaa on tällä hetkellä melkein 140km, olen autoton, julkiset kulkee heikosti-ja pian minulla on kenties oma pieni prinsessa joka vaatii huomiota.

Paljon on Setämiehen kanssa puhuttu siitä millaiset kummit jälkikasvullemme haluamme. Vaikka aktiviisuus on toivottavaa, on huomioitava pitkät välimatkat ja hyväksyttävä se, että neljästä kummista yhtä lukuunottamatta kaikki ovat työläisiä ja perheellisiä. Uskonkasvatuksesta emme niin perusta, Matoa ei tulla kastamaankaan, mutta olisi mukava jos kummit voisivat tarjota erilaisia näkökulmia elämään. Olisivat sen verran näkyviä, että Mato tietäisi kenen puoleen voi kääntyä, jos elo kotona muodostuu hankalaksi. Olisi edes se yksi kummi, joka kesäisin veisi huvipuistoon.
Kummit on valittu ja tehtäväänsä kysytty. Kaikki, kaksi kummisetää ja kaksi kummitätiä, suostuivat. Eräs heistä onkin tulossa parin viikon päästä kylään, tuoden ensimmäiset tuliaiset masuasukille; itkuhälyttimet, vannan ja taaperokärryn. Kun nämä lahjat selvisi ja tuleva kyläily sovittiin, kuvittelin olevani kateellinen. Luulin, ajattelevani taas kuinka huono kummi olen itse ollut kun en mitään tuollaista ole aikoinaan kummitytölleni osannut viedä. Vaan ei, en ole kateellinen. Olen liikuttunut. Mato saa hyvät kummit ja voin olla turvallisin mielin. Voin olla varma, että joku heistä vie hänet huvipuistoon, kun sen aika koittaa.

Kirsikkamania

Näin kesäisin, mansikka-allergikkona, mun suurimpiin herkkuihin kuuluu kirsikat. Viime viikolla bongasinkin eräällä facebook-kirpparilla myynti-ilmoituksen vastapoimittuihin kirsikoihin liittyen ja nehän me käytiin Setämiehen töistä päsätyä ostamassa pois. Kympillä reilu kolme kiloa muikeanmakeita kotimaisia kirsikoita, nams!

Tuntikausia meni kun kaikki nuo puolitti, poisti kivet ja pakkasi rasioihin. Sormet muistutti punaisuudellaan vielä päiviä urakan jälkeen... Netistä löytyi vinkki säilömiseen; sokeriliemeen ja pakkaseen. Ohje löytyy seuraavan kuvan alta. Kivet otin talteen, pesin ja ajattelin koittaa jospa niistä saisi pari kirsikkapuuta kasvatettua omaan pihaan. Jos siemenet itää, loput voi kaupata hyvillä mielin eteenpäin-ihan satoja puita ei meidän pieneen pihaan mahdu :D

Sokeriliemi: vesilitraa kohden 4-6 dl sokeria. Itse laitoin tuon neljä, riitti mielestäni ihan hyvin. Keitä vettä sen aikaa, että sokeri on täysin liuonnut ja jäähdytä. Itse pakkasin kirsikat n. 2-3 dl:n annoksiin ja laitoin sokerivettä sen verran, että kaikki peitty. Rasioita tuli aika tasan kymmenen, joista kolme vein tuliaisiksi kun viikonloppuna käytiin mun isovanhemmilla saunomassa ja äitillä yöpymässä. Vielä en ole testannut, miten sokeriliemi/kirsikat reagoi kun niitä lähtee sulattamaan, mutta luotto on hyvä. Kenties kokeilen lähipäivinä kirsikkamehun tekoa, kun eilen sain monen vuoden haaveilun jälkeen mehustimen Setämieheltä ennakkosynttärilahjaksi...

P.S. Setämiehen kanssa käyneen kommunikaatiokatkoksen takia noiden seitsemän rasian lisäksi pakastimeen päätyi litra ulkomaalaisiakin kirsikoita. Ainakin on millä herkutella tulevana syksynä/talvena! :)

Viikko Pokemon kouluttajana

Reilu viikko sitten, pienen painostuksen jälkeen, tuli ladattua puhelimeen paljon puhuttu Pokémon Go. Ensimmäiset viisi tai kuusi taskumonsteria sain napattua kotisohvalta käsin ja ihmettelinkin mikä idea koko pelissä on, eikö sen nimenomaan pitänyt kannustaa liikkumaan. Setä oli pelistä innokkaampi ja monena iltana ollaan käytykin lenkillä, Pokémoneja jahtaamassa. Vaikka viikossa oma otussaldo kertyi lähes 50:en, en ole edelleenkään pelistä mitenkään erityisen innoissani...

Viikon pelailun jälkeen on käyny aika hyvin ilmi sovelluksen plussat ja miinukset. Aloitetaan niistä negatiivisimmista; akun kulutus on jotain aivan käsittämätöntä (vara-akku oli pakollinen ostos), mun Android-laitteella ei toimi AR-kamera eli Pokémonien nappaus "livemaailmasta" (otukset hukkuu heti kun ko.kameran kytkee päälle) ja Pokémonit ilmestyy näyttöön pienellä viiveellä (eli siinä vaiheessa kun on ajettu autolla kolme metriä ohi). Otuksien tiheys vaihtelee todella paljon mikä johtaa siihen, että maaseudulla asuvat jäävät auttamattomasti jalkoihin taajamaihmisten saadessa tiheässä olevien Pokémonien myötä kokemusta ja sitä myöten taistelusalien herruuksia. Tähän astinen saalis on ollut meillä kummallakin harmittavan yksipuolinen; Zubatteja, Rattatoita ja Pidgeyttejä riittäisi vaikka muille jaettavaksi... Peli jää myös huomattavan usein jumiin, mikä on hyvinhyvinhyvin ärsyttävää siinä kohtaa kun jokin harvinaisempi otus olisi mahdollisesti jäämässä kiinni. Joskus ei auta muu kuin sovelluksen käynnistäminen uudestaan ja siinä vaiheessa on turha enään haaveilla ko.otuksen kiinnisaamisesta. Myöskään pelin Nearby-toiminta (eli lista siitä mitä Pokémoneja on lähistöllä) ei toimi toivotusti; saattaa näyttää että jokin otus on 300metrin (kolme tassunkuvaa) päässä eikä tätä otusta näy välttämättä vielä 50 km:nkaan päästä!

Joku iltapäivä jossain päin Suomea

Plussia onkin jo vaikeampi keksiä, mutta mainittakoon nyt ainakin pelin värikkyys ja helppous. Valikko on englanniksi, mutta vaikka kielitaito ei riittäisi, on monet toiminnot pääteltävissä. Setämies mainitsi plussaksi sen, että kaikki pelaa samassa maailmassa (ei ole eri karttoja Apple- ja Android-pelaajille). Itse en hoksannut tuollaista edes ajatella, mutta plussaa se toki on. Peliin ei ole myöskään pakko sijoittaa oikeaa rahaa-mutta se saattaa sitten tarkoittaa teinien kanssa hengailua paikallisilla Pokestopeilla. Peli sopii niin uusille koululaisikäisille Pokémon-faneille, meille 2000-luvun alun Pokémon-huumassa täysillä eläneille kuin ihan niille tavallisillekin pelaajille. Liikkumiseen on toki varauduttava; Pokemunat eivät kehity ennen kun tietyt kilometrit tulee täyteen (2km, 5km tai 10km).

Kokonaisuudessaan ihan ok, kouluasteikolla ehkä 7:n peli. Paljon on kehitettävää, mutta nykyinen sovellus taitaakin olla vasta ensimmäinen versio. Itselläni on mennyt jo maku jatkuvaan puhelimen kyttäämiseen, Setämies ilmoittaa kyllä jos jokin harvinaisempi on näköpiirissä. Lenkeille lähtiessä peli on toki auki taskussa, jotta munat kuoriutuisi. Niistä saa välillä ihan kivojakin otuksia.

Mä ja Pidgey eräällä iltalenkillä. Setämiehen ottama kuva, mulla ei tosiaan tuo AR-kamera toimi...

Viimeisen kuukauden kuulumiset

Viime postausta kirjoitellessa Setämies oli tosiaan siskonsa kanssa viettämässä pitkää viikonloppua Lontoossa ja mä hengailin siinä vaiheessa melko sekaisessa uudessa kodissa. Jossain vaiheessa oltiin puhuttu, että lähtisin reissuun mukaan mutta budjetti ei antanut periksi ja muutenkin totesin, että viettäköön Setämies nyt laatuaikaa siskonsa kanssa kun suhteellisen harvoin kumminkin näkevät. Maanantai-iltana reissuseurue kotiutui, mutta jo tiistaiaamuna Setämiestä kutsui taas lentokenttä, tällä kertaa työmatkan merkeissä. Tämä reissu tuli niin lyhyellä varoitusajalla ettei edes ehditty miettiä mun mukaan lähtemistä. Ensimmäisen reissun kohdalla olin jopa tyytyväinen pieneen hengähdystaukoon. Muutto oli ollut stressaava ja valitettavasti puran huonot fiilikset lähimpään ihmiseen. Tuon jälkimmäisen yksinoloviikon aikana tosin ehti tulla jo tylsää ja kova ikävä. En muista ehtikö Setämies olla yön vai kaksi palattuaan kotona ennen kun meitä kutsui Tampere, kylpyläyö ja mun veljenpojan rippijuhlat.

Seuraavalla viikolla päästiin onneksi palaamaan normaaliin rytmiin eli siihen, että Setämies on töissä virastoaikaan ja mä puuhailen kotona. Ne muutamat arki-illat mitkä oli ennen juhannusta oli aikaa parisuhteelle ja pahvilaatikoiden purkamiselle. Juhannus vietettiin pitkän kaavan mukaan Setämiehen vanhemmilla grillaillen ja mölkkyä pelaten. Mulla ei juhannukseen ole koskaan liittynyt mitään kummempia perinteitä joten en kaivannut samalla tavalla oman perheeni pariin kuten jouluna. Juhannukseen piti loppua jatkuvat riennot, mutta eipä se oikein onnistunut. Seuraava viikko toi mukanaan pienehkön stressin Turun kodille jääneiden tavaroiden roudaamisesta ja loppusiivouksesta. Joka ilta Setämiehen tullessa töistä lähdettiin hakemaan tavaraa ja jo kertalleen siistiksi saatu koti oli äkkiä taas pahvilaatikkoviidakko. Viikonloppu oli ihmeen tyhjäksi jäänyt, joten käytiin vilkaisemassa Turun Keskiaikamarkkinoita ja ostosreissulla Ikeassa.

Viime viikolla saatiin äiti kylään muutamasi päiväksi. Setämiehen ollessa töissä, me naiset viihdyttiin mustikkametsässä ja kirppiskierroksella. Torstaina hyppäsin äidin kyytiin ja Hämeenlinnasta Lahden bussiin. Oli tiedossa festariviikonloppu Summer Upin merkeissä. Festarit oli pienoinen pettymys. Perjantaina satoi vettä jonkin verran ja jotenkin festaritunnelman mukaisesti maa vettyi suoranaiseksi mudaksi. Keikoille yleisö pakkautui niin tiiviiksi ettei pystynyt yhtään jammailemaan omalla paikalla ja kielloista huolimatta jatkuvasti joku tupakoi vieressä. Mua ei noin yleensä tupakansavu haittaa, mutta en usko että se on tässä vaiheessa sikiölle hyväksi-ja koitapa siinä tungoksessa sitten löytää uusi paikka. Vessoihin oli kilometrin jono ja mielestäni järjestäjältä moka sen suhteen ettei esim.anniskelualueella ollut omia vessoja. Setämies oli ostanu mulle kahden päivän rannekkeen joululahjaksi, mutta en kumpanakaan päivänä jaksanut katsoa keikkoja loppuun asti. Yöpyminen järjestyi kuluitta Ässän luona-tosin häntäkin näki harmittavan vähän. Hyvä kun ehdin olennaisimmat kuulumiset viimeiseltä puolelta vuodelta kertoa...

 Seuraaviin viikkoihin tulee mahtumaan paljon pyykkäystä (saatiin eilen vihdosta viimein pyykkikone!), talkootöitä, neuvolakäyntejä, sukulointia, tuparit ja mikäli lupa lääkäriltä heltyy, niin kenties pienimuotoinen ulkomaanmatka. Elokuun lopulle on suunniteltu tupareita ja jos nämä menot siitä sitten alkaisi oikeasti rauhoittumaan...

Ensimmäinen kolmannes

Eräs lukija esitti postaustoiveen liittyen raskausaikaan ja mielellänihän sellaisia ylös kirjoittelen. Haluan kumminkin säästää tämän blogin ylenpalttiselta vauvahöpinältä, joten ainakin näin raskausaikaan kuulumisia olisi tiedossa kolmanneksiin summattuina ja mahdollisina sivumainintoina arkea koskevissa postauksissa.

Maaliskuun puolessa välissä tosiaan tein positiivisen raskaustestin erääseen lääkekuurin liittyen. Ensimmäisen ja toisen testin kohdalla menkat ei ollu vielä myöhässä, testiin piirtyi himmeä viiva kontrolliviivan kaveriksi, mutta kolmas testi antoi jo varman tuloksen. Omat epäilyksetkin oli toki jo heränny; puolen tunnin bussimatka työharjoittelupaikalle sai aikaan kuvotuksen tunteen, koko ajan väsytti, röyhtäytti niin etten voinut olla varma pysyykö edellinen ateria sisuksissa ja ihan pienetkin jutut ärsytti. Melkein heti viimeisen testin jälkeen alkoi viikkojen pahoinvointi. Pitkälti vaan makasin sohvalla pesuvati vieressä, kun en voinut olla varma pysyykö edellinen ateria sisällä. Useimmiten pysyi, mutta olo oli silti kamala-ja samaan aikaan otti kuupan päälle se jatkuva makaaminen. Jossain huhtikuun viikoilla pahoinvointi lakkasi lähes yhtä nopeasti kuin oli alkanut ja sitten alkoikin stressi olenko sittenkään raskaana. Stressasin jokaista vessassa käyntiä sillä en halunnut löytää verta alushousuista ja odotin voimakkaita kipuja joita kuvittelin keskenmenon tuovan. Ruoka oli lakannut huonon olon aikana maistumasta eikä ruokahalu tuntunut millään palaavan vaikka enään ei oksettanut.

7 viikon nurkilla käytiin Setämiehen kanssa ekalla neuvolakäynnillä. Perusmittaukset (paino, pituus, verenpaine) ja paljon keskustelua siitä miten asiat nyt etenee. Toukokuun puolella oli veri- ja virtsakokeet joissa suljettiin pois sukupuolitautien riski ja yhdistettynä np-ultraan saatiin ettei ole kohonnutta riskiä saada Down-lasta. Ultrassa lääkäri totesi lapsen olevan hieman pienempi mitä terveydenhoitajan kanssa ekalla kerralla oltiin arveltu, mutta muuten kaikki oli hyvin. Tarvittavat raajat, selkäranka ja aivoverisuonet löytyi. Pituutta vauvalla oli tässä vaiheessa hieman alle 5cm ja huvitti kuinka se jo silti on mun kehon pomo. Mainittujen tutkimuksien jälkeen pahoinvointi teki pienen comebackin, mutta suurin piirtein rytmillä yksi paha päivä, kolme hyvää. Alkoi olla voimia tehdäkin jotain ja vähitellen ruokakin alkoi taas maistua. Unentarve myös lisääntyi hetkeksi, yksi viikko meni 15-16h yöunilla, ennen paluuta normaaleihin 9-11h yöuniin.

Ensimmäiset lähipiirin ihmiset arvasi raskauden viikko plussauksen jälkeen ja vaikka oltiin Setämiehen kanssa sovittu, että katseltaisiin ensimmäinen kolmannes rauhassa kertomatta kenellekkään, ei siinä kohtaa voinut valehdellakaan. Mä kerroin asiasta parille parhaalle kaverille, kun pahoinvointi antoi myöten ja Setämiehen työnantaja sai myös tietää aikaisessa vaiheessa, jotta poissaolot neuvolakäyntejä varten saatiin onnistumaan. Äitienpäivän nurkilla kerrottiin Setämiehen vanhemmille, mun vanhemmille ja isovanhemmille. Kaikki ovat suhtautuneet asiaan hyvin, osa toki yllättyi, ja musta on ollut mielenkiintoista kuulla esim. äitini kertomuksia niistä ajoista kun on ollut itse raskaana. Suunnaton tuki alkutaipaleella on ollut myös Setämiehen raskaana oleva pikkusisko-joka muuten sai tietää myös aika alkumetreillä kun mun oli pakko päästä jollekkin ihmettelemään oloja.

Painonmuutos ensimmäisellä kolmanneksella +700g. Maha ei luonnollisesti vielä näkynyt ulospäin. Laskettu aika marraskuun lopulla.

"Mato" np-ultrassa, viikkoja 11+4

Miniloma Oulussa ja muutto

Viime viikon alussa pakkasin kimpsut ja kampsut ja suuntasin minilomalle Ketun (ja tämän Setäihmisen) luo Ouluun. Edellisestä kyläilystä olikin ehtiä kulua jo yli kolme vuotta-noin pitkälle kun ei ihan joka päivä tai edes joka viikonloppu tule lähdettyä kahville. Se mitä tiistai-illasta oli jäljellä kun junasta pois jäin, keskiviikko ja torstai saatiin todella nopeasti kulumaan Oulun keskustassa pyöriessä, koirien kanssa ulkoillessa ja Haaparannan visiitillä. Minilomalle oli taas hurjat suunnitelmat kirppiskierroksineen ja Glee-maratooneineen, mutta eipä ainakaan itseäni yllättänyt että osa jutuista jäi suunnitteluasteelle :D Kotielämän hektisyydestä olikin jo korkea aika saada kunnon irtiotto ja lupa vain olla tuntitolkulla.
Perjantaiaamuna hyppäsin paluumatka junaan, tosin kodin sijasta suuntana äippälä. Etelään päin kumminkin :) Lauantaina oli tiedossa serkun yo-juhlat ja ajattelin ettei kuuden tunnin junamatka juuri ennen juhlia olisi miellyttävää. Siispä jo edellisenä iltana äitille pitämään majaa ja lauantaina sieltä yhdessä juhlapaikalle. Setämies onnistui jotenkin kummasti luistamaan tästäkin "velvollisuudesta"... Kakkukahvit juotua hyppäsin viimein Turkuun kulkevaan bussiin ja ilta sujui muuttolaatikoita pakatessa. Taisinpa siinä ehtiä kupposen teetä juomaan naapurienkin kanssa... Setämies könysi yöllä kotiin riennoistaan ja sunnuntai sekä maanantai keskityttiin ankarasti pakkaamiseen. Tiistaiaamuna pihaan kaarasi muuttoauto ja täällä sitä nyt ollaan uudessa kodissa. Tai minä olen. Setämies lähti siskonsa kanssa Lontooseen.

 

Fiiliksiä uudesta kotikaupungista, kodista ja edenneestä raskaudesta luvassa jahka löydän ajatukseni jostain pahvilaatikkoviidakon keskeltä...