Betoniviidakon vanki...

...vai uusavuton?

Vasta täysikäistyttyäni oon alkanut nauttia metsäilystä. Siitä, kun syksystä voi napata mukaan kipon ja täysin aikatauluttomasti viettää ehkä jopa tunteja metsän vihreyden keskellä. Ja mikäs sen parempaa, kun illalla itse poimituista mustikoista pyöräyttää piirakka tai muuta maistuvaa.
Asiassa on vaan suurehko mutta... Nimittäin betoniviidakko missä asun. Lähimmän mustikka-apajan sijainnista ei ole hajuakaan, kunnon metsääkään ei muutaman kilometrit säteeltä löydy. Tarvisin siis vähintäänkin auton lainaan-enkä kyllä sittenkään olis täysin varma mihin sillä pitäisi ajella. Miksi Googlekaan ei kerro mistä parhaat mustikka-apajat löytää!?! (huomaa sarkasmi...)

Tämän aamun mustikkakaipuuseen löytyi vastaus pakastimesta. Pussillinen kotimaisia pakastemustikoita, suoraan lähikaupan pakastealtaasta. Alkuun ajattelin tekaista piirakan tai muffinsseja-mutta niitä tulee sitten taas viikon verran yksinään syötyä. Taitaapi siis mustikkapussi kulua sinällään samalla kun tuijottelen Miehen puolikkaita.

Pannukakkuja päiväkodissa

Lähiviikkoina on herännyt keskustelua paljonkin siitä saisiko päiväkodeissa lapsille tarjota pannukakkuja välipalaksi vai ei (mm. Iltasanomat uutisoi aiheesta 20.8) Meillä on koulussa, tulevina nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajina, on puolestaan herännyt puhetta lasten ja nuorten lisääntyvästä lihomisestä-ja siitä mitkä meidän resurssit on asiaan puuttua. En liene tyhmä mikäli sanon näiden asioiden liittyvän vahvasti toisiinsa.
Mullahan ei lapsia ole, mutta jonkin verran oon ollu päiväkodeissa ja päiväkerhoissa töissä. Tarpeeksi ymmärtääkseni niitä kaupan karkkihyllyllä itkupotkuraivarit saavia pienokaisia... Monesti, ja täysin loogisesti aikuisten työaikaan sidonnaisesti, lapset haetaan päivähoidosta 16-17 aikaan. Kotimatkalla kenties poiketaan kauppaan ja ruuanlaitossa kotonakin menee vielä oman aikansa (olettaen, että ruoka tehdään eikä tyrkytetä eineksiä). Aikuinen ei ehkä huomaa nälkää ja ainakin sietää sitä paremmin-toisin kuin alta kouluikäinen lapsi. Se pieni, joka on ehkä saanut päiväkodissa välipalaksi (14-15 aikaan) niinkin "pitkähiilihydraattista" ravintoa kuin pannukakkuja mansikkahillolla.
Mikäli päiväkotien välipalat ovat todella noin sokerisia kuinon esitetty, mitä en kyllä yhtään ihmettelisi, en myöskään voi enään ihmetellä miksi myös nuorten lihavuus on kasvamaan päin. Jo pienestä lapsesta pitäen opetetaan jokapäiväiseen herkutteluun, siihen että sokeri toimii makeutusaineena (eikä esim. hunaja mitä eräs kapinoiva vanhempi ehdotti ja mitä itse pitkälti käytän). Kymmenen vuotta myöhemmin on täysin turha yrittää tuputtaa terveellistä ruokavalioo, kasviksi välipalaksi-vahingot ovat jo alkaneet. Ja kuka hullu sitä nyt kasviksiin siirtyisikään, jos elämänsä on saanut viettää sokerihuuruissa!...
Mikäli Puhtaampaa ruokaa Lahden päiväkoteihin-adressi olisi edelleen ollut avoin, en olisi epäillyt allekirjoitukseni lisäämistä-vaikka en uskokaan "ongelman" olevan vain nykyisessä kotikaupungissani. Lapsissa on tämän yhteiskunnan tulevaisuus-meidän tulevaisuus. Amerikkalaistuvat ruokailutottumukset ja sen mukana tuomat terveysriskit (kuten 2 typpin diabetes) eivät kuulosta mitenkään levolliselta ajatukselta...

Valokuvat ovat muistoja

Parisen viikkoa sitten äiti soitteli kyselläkseen haluanko serkkuni rippijuhlista valokuvia. En halunnut. Tai oikeastaan en osannut alkuun sanoa, näkemättä mitä kuvia juhlista olisi ja kun vielä ajatus muhi, tulin tulokseen etten halua. Oivalsin valokuvien olevan muistoja-enkä voi luoda itselleni muistoja tilaisuudesta jossa en edes ollut.
Eilen sain (pyytämäni) kuvan Ketusta ja tämän miesystävästä. En tiedä mikä kuvassa oli, mutta itkin vaikka kuinka kauan. Se sama kuvassa oleva jokin sai suunnittelemaan valokuvan teettämistä-mutta muistin saman minkä aiemmin. En voi yrittää luoda muistoa jostain mitä ei ole tapahtunut. Otan oman kuvan sitten kun tavataan. Toivottavasti pian.

Kettu ja koiruudet viime kesältä

Hiphopheart

Kuten useimpina aamuina, myös tänä aamuna sängyllä loikoillessa alkoi yhtäkkiä joku biisi soida päässä. Tunnistin lyriikoiden löytyvät vuosituhannen alussa villinneen Pikku G:n cd:ltä-en vaan muistanut biisiä enkä jaksanut heti aamusta häiritä Google-hakua. Siispä vaihtoehtona oli poimia Räjähdysvaara-hyllystä soittaan-ja voi että mikä nostalgiaryöppy!
Yhdentoista vuodenkaan jälkeen ei ole epäilystäkään ettenkö pystyis räppäämään levyn läpi mukana, etteikö sanat muistuisi mieleen takaraivon perukoilta. Vaikka välillä sen unohtaa ja esim. pukeutumisesta on hoppivivahteet jääny pois aikaa sit, "hoppi on ja pysyy mun sydämes aina".

Samoissa liikutuksen sekaisissa nostalgiafiiliksissä muistin eräänkin ala-asteen kykypäivän-joka oli niitä ainoita kertoja kun kuka tahansa saattoi kiivetä lavalle esiintymään ilman käsikirjoituksia jne. 90% esiintyjistä esitti covereita Pikku G:n biiseistä, heh. 

#kutsumua

Lukiolaisten Liitto on aloittanut kiusaamisenvastaisen kutsumua-kampanjan. Lukiolaisten tarkoituksena on, että kaikki opittaisiin hyväksymään juuri sellaisina kuin he ovat.
 
Osallistu näin: Ota kuva kahdesta sanasta, joista toinen kuvaa sitä lokeroa, johon sinut on yritetty tunkea ja toinen sellaista ominaisuutta, jonka tahtoisit muiden itsessäsi näkevän ja muistavan. Vedä sitten viiva ensimmäisen sanan yli – sitä käyttävät jatkossa vain hölmöt. 

(Älä) oo siellä jossain mun?

Nyt kun munasolujen luovuttamisesta alkaa olla viikko, alan todella havahtumaan siihen mitä oikeastaan tulikaan tehtyä. Annoin jollekkin/joillekkin lapsettomille mahdollisuuden perheonneen. Munasoluja multa keräyksessä saatiin12kpl mikä tarkoittaa takuuvarmasti ainakin yhtä lasta, kenties kahta tai kolmeakin. Hienoa sinänsä...

Tulin nyt vasta jälkikäteen miettineeksi kuinka hämmentävää oikeastaan onkaan, että jossain tulee olemaan lapsi joka biologisesti on mun, mutta ei kumminkaan. Se lapsi on mun ja pariskunnan miehen solujen yhteenliitos-ei siis millään tavalla äidin kenen mahassa alkaa kasvamaan. Siis noin biologisesti, teknisesti. Tosiasiassa, onneksi, lapsi tulee olemaan niin kasvattavan äitinsä kuin tämän puolison. Saa rakastavan kodin ja sitä rataa...

Mä en ole missään vaiheessa antanut lastani pois, sellaista kun ei ole ollutkaan, mutta silti reilun 18 vuoden päästä mun oven takana saattaa koputella joku joka kertoo olevansa lähtöisin mun soluista. Puoliksi minä! Aika jäätävää!... En tiedä miksi oon kuvitellu tuon nuoren koko ajan naiseksi, tajusin edellä mainittujen pohtintojen ohella että yhtä laillahan se saattaa olla aikuistuva miehen alku.

Yhtäkkiä lainaus PMMP:n biisistä "Sanot, että joskus vuosien päästä meillä on aikaa niin paljon että voidaan heittäytyä siihen kellumaan" saa täysin uuden merkityksen. Kukaan ei tule sanomaan mitä tapahtuu vajaan parinkymmenen vuoden päästä. Haluaako tämä nuori ottaa muhun yhteyttä ollenkaan tai millä motiiveilla. Jos yhteydenotto tulee, jääkö se siihen vai jatkuuko pidempään, puolin ja toisin. Aika näyttää.

Postaus paistinpannusta

Kuten ohimennen jo aiemmin mainitsin, sisko tosiaan muisti mua minipaistinpannulla. Eikö millä tahansa pannulla vaan sillä mitä ostos-tv kovasti mainostaa. Se millä voi vaikka nauloja paistaa eikä pannu naarmuunnu. Noh, mulla ei oo tarvetta nauloja paistaa, mutta jos kananmunat paistuis ilman rasvaa ja tarttumatta kiinni...

Ja niinhän ne teki, jei! :D Jälkimmäisen (oik.) kääntäminenkin sujui jo, kun tajusin juustohöylän olemassaolon. Tästä on erittäin hyvä aloittaa viikonloppu! Välittämättä edes aamulla diagnosoidusta korvatulehduksesta.

Kiitos vielä siskolle! 

Onnenkyyneleet takin kaulukseen

Eilen illalla vielä ennen nukahtamista löysin jonkin sortin rauhan. Herra X:n kanssa tuli aiemmin päivällä hieman kämmättyä, harrastettua suojaamatonta seksiä ja lopulta päätös jälkiehkäisystä oli yksimielinen. Tajusin myös sen mitä Setämies on aikansa yrittänyt mun päähän iskostaa eli että mulla ei todellakaan ole mikään kiire lapsia hankkia. Voin aivan hyvin hakea ehkäisylaastarit takaisin puoleksi vuodeksi-tai vuodeksikin. Odottaa.

Tänään koulusta päästyäni pinkaisin apteekkiin, naureskelin apteekin tädille joka selitteli jotain mun olemattomasta epilepsiasta. Mistä lie sellaisen diagnoosin oli nappaavinaan. Täti ei myöskään tiennyt voiko umpeutuvan ehkäisylaastarireseptin heillä uusia, joten kotimatkan varrella poikkesin kouluterveydenhuollossa reseptin uusimassa. Tutulle terkalle kerroin kuinka mukavalta on tuntunut palata arkeen sairaslomapäivien jälkeen ja kuinka turhat itkut ja naurut tuntuvat jääneen taakse. Olo on helpottunut-vaikkakin edelleen vähän tyhjähkö.

Tulin kotiin, otin jälkiehkäisyn ja pari tuntia siitä se sitten alkoi... Kyyneleet vain tulivat, varoittamatta ja valuivat pitkin poskia. Tovin kuluttua sain kerättyä itseni, ryhdistäydyin käymällä kuumassa suihkussa ja kipaisin kauppaan hakemaan loppuviikon pöperöitä. Jokunen tovi meni ihan hyvin-kunnes Setämies oma-aloitteisesti kertoili huomisen suunnitelmia. Mua alkoi itkettään kuinka ihana mies se onkaan... Taas meni tovi, tunti tai pari jonka aikana sain kerättyä itseni, ja yhtäkkiä aloin itkemään iltapalaani. Kuinka hyvää onkaan grahampaahtoleipää juustolla ja keitetyillä kananmunilla. Meinannut sitten siitä syömisestä tulla mitään...

Eihän tällainen voi ikuisesti kestää, eihän? Ei aina vaan voi itkettää?.. Onneksi sentään asiat on pääosin positiivisia ja ne onnen kyyneleitä mitkä poskia kastelee, mutta silti. En jaksais kovin kauaa. Haluaisin olla vähän vähemmän herkkä itseni...

Aikatauluttomia ajatuksia perheellistymisestä

Blogiin ehkä yhtäkkiäkin pätkähti paljon viittauksia äitiyshaaveisiin, mutta ihan mistään hetken hurmoksesta ei ole kyse. Tajusin puhuneeni vanhemmuudesta jo ainakin vuoden ajan kavereille. Taannoinen munasolujen luovutukseen liittyvä hormonihoito sai perheajatuksetkin päähän vakiintumaan-ja aika tarkkaan koko kuukausi ollaankin mm. Setämiehen kanssa väännetty aiheesta.

RAHA. Vaikka rahan/varallisuuden määrän ei pitäisi elämässä olla ykkösprioriteetti, onhan se totta että heikommassa taloustilanteessa (kuten opiskelijana tai yh-äitinä) lapsen tarpeisiin ei välttämättä pysty vastaamaan niin hyvin kuin toivoisi. Kela ja sosiaalihuolto kattavan tietyn toimeentulon, mutta niillä ei yllättävyyksiä paljon maksella-tai harrastusmaksuja lapsen kasvaessa. Lasten tavaroita sen sijaan saa edullisesti esim.nettimarkkinoilta ja uskoisin lähipiiristänikin löytyvän. Kaikkea, kuten esimerkiksi turvakaukaloa autottomana, ei edes tarvitse.

YKSINHUOLTAJUUS. Setämies on tehnyt kantansa hyvin selväksi ettei lasta kotiinsa haluaisi ja vähitellen mä oon alkanut tulla sinuiksi yksinhuoltaja-ajatuksen kanssa. Oon alkanut menettää uskoani ydinperheisiin... Yksinhuoltajuus ja erillään asuminen ei toki tarkoita sitä etteikö lapsi saisi isäänsä tavata tms.-ja sekin on ollut yksi isoista perusteluista miksi suunnittelen Poriin muuttoa ensi keväänä. Välimatkallisesti haluan tehdä kaikkeni, jotta isä-lapsi-suhde syntyy.
Vaikka Setämiehestä ei lapseni isää koskaan tulisikaan, mielestäni on hyvä tottua ajatukseen hoitaa lasta yksin-jos mahdollinen parisuhde syntyiskin/kestäiskin, niin sehän on sitten vaan plussaa.

AIKATAULUTTOMUUS. Oikeastaan vasta eilisiltana tajusin sen mitä mulle oli yritetty ihmetellä useastikin. Nimittäin mikä ihmeen kiire mulla on olevinaan!?! Miksi mun pitäisi saada lapsi pari kuukautta valmistumisestani, ennen seuraavaa syntymäpäivää?.. Enpä keksinyt yhtäkään pätevää perustelua-joten kävin tänään hakemassa taas ehkäisylaastarit ja uusimassa varoiks niiden reseptinkin.
Aikatauluista irroittamiseen on hyvä tottua jo nyt. Löytää se kultainen keskitie joustavuuden suhteen ja oppia ajattelemaan ettei ole maailmanloppu vaikka puoli vuotta tai vuodenkin odottaisin ja miettisin vielä asiaa. En usko että mahdollisessa tulevassa lapsiperhearjessakaan aina aikatauluissa pysyis...

Unohtaako perhe?

Toinen isoveljistä soitteli tuossa tunti sitten ja oli kovin pahoillaan synttärionnittelujen myöhästymisestä. Vakuutteli moneen kertaan että ei ole unohtanut-ja arvatkaapa vaan ketä alkoi taas vaihteeks itkettään. Mä kun luulin tästä taas jotenkin tasottuvani, nyt kun munasolujen luovuttamisen myötä hormoonihoitokin lpppui. Näemmä en-tai sitten vie vain oman aikansa...

Ei mulla ole missään vaiheessa käynyt mielessä edes, että perhe unohtaisi. Ehkä aikuistutaan ja ajatellaan ettei joka kissanristiäisistä pidä onnitella. Muistetaan sitten kun täytetään pyöreitä, juodaan kahvit kun taas nähdään. Ei pikkusiskot tai isoveljet, vanhemmat tai isosiskot unohdu.



"Kuule veli, juothan kanssani teen.
Kuinka hauska nähdä on uudelleen.
Istu pöytään, sisko, juttelemaan.
Kuinka paljon teitä kaipasinkaan.
Vaikka vuodet ovat vierineet pois,
on kuin eilisestä hetki vain ois.
Vaikka paljon täällä muuttunut on,
meidän toivomme on muuttumaton."
Muistuipahan tuokin taas mieleen... Kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan.