Aikamatka 2000-luvun alkuun, osa 2

Siinä missä ensimmäinen päiväkirja oli täynnä lapsenomaisuutta, oli toinen (16.10.2004-1.9.2007) jo huomattavasti aiheellisempi. Yhden-kahden lauseen kirjoitukset vaihtuvat vähitellen liki kymmenenkin sivujen analysoimiseen. Vaikka kirjan verran tekstiä noista liki kolmesta vuodesta onkin (tai siis oli ennen kun revin päiväkirjan roskikseen), juuri mitään olennaista ei tuntunut löytyvän.

Loppuvuosi 2004 meni mummolassa kyläillessä-taisikin jostain syystä jäädä viimeiseksi kerraksi... Tapaninpäivän tsunamionnettomuus järkytti-niin kun se nyt ylipäänsä 11v tyttöä voi järkyttää.
Vuodesta 2005 alkaen vanhemmat alkoi tuntua tyhmiltä-mikä menköön orastavan teini-iän piikkiin. Seuraavana vuonna tiputteli vauva-uutisia vähän joka puolelta. Joululahjaksi toivoin hartaasti koiranpentua, mutta saamani NintendoDS ja siihen Nintendogs-peli oli melkein vastaus unelmiin. Syksyllä alkoi yläaste. Iskä lupaili viedä seuraavana kesänä Australiaan, mutta sitä reissua ei ole vielä tähän päivään mennessä näkynyt...
Alkuvuotta 2007 väritti (ymmärrettävästi) useat ristiäiset. Kesän pakkomökkeilyn seurauksena sain osakseni elämäni ensimmäiset huorittelut ja edellislukukauden tapaan kiusaaminen jatkui koulussa kesäloman jälkeen. Niihin fiiliksiin kirja sitten loppuikin...

Peruskouluaikainen unelma joka vasta vuotta myöhemmin otti tuulta purjeisiin. Sillonkaan ei ollut asiaa kulkueen keulahahmoksi vaan Iloksi taustalle.

Leikeltyä historiaa #1

Yhdenlaisena päiäkirjana voin pitää vuosituhannen alusta pitämiäni leikekirjoja. Vuosien myötä kootuissa lehtileikkeissä näkyy teini-iän mullistavat kysymykset ja aikuistuminen-vaan eipäs vielä kiirehditä niihin. Keskitytään ensimmäiseen, jonka fiksuna tyttönä oon kirjannut alkaneeksi vuodesta 2000.

Aamulla ko.leikekirjaa selaillessani ja tätä postausta päässäni kehitellen, ihan herkistyin. Seitsemän vuotiaan maailmaa kuvastaa erilaiset eläinjutut, sydämin koristellut kuvat Antti Tuiskusta ja Pokemonit.

En muista uutismaailman tuossa iässä kiinnostaneen kovastikaan, mutta mikäli kuvista on jotain analysoitava niin musiikin saralla pinnalla olivat Antti Tuiskun lisäksi Teräsbetoni ja Gimmel. Nuoret The Rasmuksen jäsenet vilahtelevat myös useammassakin kuvassa ja on joukkoon päässyt myös silloinen presidenttimme Tarja Halonenkin.

Free Willy-elokuvien Keiko-valas menehtyi 2003 ja jo siinä iässä olen eräistä lehtileikkeistä korostanut ettei kukaan saa koskes minuun ilman lupaa. On luotettava sisäiseen hälytyskelloon-ja naurettava toisten kootuille töppäyksille. Väliin on mahtunut niin omia kuin alle kouluikäisen veljentytön piirustuksia.

Ehkä eräs arviointi Jali ja suklaatehdas-kirjasta sopii tähänkin opukseen; "Mahtava tarina! Muistan eläytyneeni kirjan tarinaan jo lapsuudessani. Nyt aikuisena innostuin siitä uudelleen. Monet asiat näyttäytyivät aivan uudessa valossa..."

Minä en

Koulun käytävällä, ahdasta ja ääntä

Opettajan uusi, kaunis sijainen

Jonka perään toiset huusi

Kun se kulki keinuen

Minä en

Minä en

Jumppatunnin jälkeen pukuhuoneen ilma sakea

Ja suihkuun jälkeen toisien

Kaakeleissa kaikui jutut joille nauroi jokainen

Minä en

Minä en

Me muutettiin -05 kesällä, vaihdoin koulua viimeiseksi ala-astevuodeksi. Alkaneella kuudennella luokalla mua alettiin kiusaamaan mitä kestikin likimain koko yläasteenkin läpi. Mä olin koulun ainoa joka käytti talvella toppahousuja, ainoita jotka käytti pyöräillessään kypärää. Tykkäsin fysiikasta ja ruotsista-mitä en tietenkään voinut ääneen sanoa. Liikuntatunneilla mikään laji ei tuntunut omalta enkä edelleenkään osaa esim. tehdä kuperkeikkaa. En saanut/uskaltanut tehdä mitään kiltin tytön roolista poikkeavaa, peläten koko ajan että kiusaaminen vaan yltyy (ja kenties muuttuu fyysiseksi). Mä olin se joka ei saanut sanoa muiden tapaan poikkipuolisia sanoja sijaisista, mä olin se joka ei pukuhuoneessa saanut nauraa muiden jutuille.

Iltaisin kun valui kaiken ylle peitto musta

Suojassaan mä odotin ja toivoin vapahdusta

Hiljaa naksui kello, nousi aamuyöhön usva

Jonka vaaletessa viimein nukahdin

Päättäjäisten aamu oli vilun valkoinen

Mut loppumaton kesä nousi ruohikosta sen

Rantaan lähti kaikki, jälkeen juhlien

Minä en

Minä en

Ehkä ymmärrettävästi olin helpottunut kun peruskoulu aikoinaan loppui, vannoin jättäväni kaupungin heti kun se vaan on mahdollista. Äippä ehkä ymmärsi nämä uhittelut hieman väärin-ja saman tien kevätjuhlasta kotiuduttuani suunnattiinkin mökille. Itkin pitkään salaa, mitä tahansa muuta peruskoulun päättymisen kunniaks kuin mökkeilyä! Olisin halunnut (niiden olemattomien) kavereiden kanssa viettämään rauhallisen railakasta iltaa, uhmassa juonut ehkä yhden siiderin ja paniikissa kiltisti kotiutunut kotiintuloaikana.

Töiden jälkeen isä meni piiloon lehden taakse

Vankka pöytä, vahaliina, vaiti ruokailtiin

Isä lähti ulos, sulki oven takanaan

Huokaisten

Huokaisten

Iltaisin kun valui kaiken ylle peitto musta

Suojassaan mä odotin ja toivoin vapahdusta

Hiljaa naksui kello, nousi aamuyöhön usva

Jonka vaaletessa viimein nukahdin (x2)

Täysin mun suunnitelmat ei peruskoulun jälkeen mennyt niin kun halusin, mutta sain kumminkin kaipaamani maiseman vaihdoksen muuttaessani iskälle ja aloittaessani lukio-opinnot. Uudessa kaupungissa kukaan ei tiennyt mun historiaa, sain aloittaa puhtaalta pöydältä ilman pelkoa että joku nurkan takana tumppaa tupakkansa mun huppariin tai haukkuu vielä kotipihassakin läskiksi. Uusi kaupunki ja kaverit sekä myöhemmin syksystä saamani gerbiilit vei suuren osan siitä energiasta mikä olisi pitänyt suunnata opintoihin. Suurin osa kursseista meni ihan hyvin, mutta kotiväki ei ymmärrettävästi ilahtunut niistä aina joukkoon mahtuvista hylsyistä. Iskä väsyi aikanaan sanomasta asiasta, huokaisi hoitamaan asiat yh-äidin kanssa.

Vihaan olla heikko ja yksin

Viikonlopun reissusta tosiaan mukaan tarttui kesäflunssa-jonka tosin epäilen iskostuneen jo keuhkoputkiin. Hengitys rahisee, ääntä ei juuri ole ja jo pelkkä kyljen kääntäminenkin sängyssä saa aikaan mojovan yskänpuuskan. Kuume aaltoilee; välillä vedän liki 30 asteen lämmöstä huolimatta peiton päälleni palellen ja välillä hikoan kun pieni sika.
Kuumeettomina hetkinä saatan nousta hetkeksi pedistä, syömään jotain tai jo vain istumaan sohvalle. Turhautumaan siitä, kun en voi/uskalla tehdä mitään. Parin viikon rojut on pitkin lattioita, kämppä siis odottaa siivoamista ja pitäisi päästä kaupunkiinkin hoitamaan asioita. Vaikka nyt viikon muut menot peruin, en haluaisi perua viikonlopun töitä. Aikaa parantua on siis kaksi päivää-ja apuna kaksi Panadolia.

Perhekateus

Samaan aikaan helmikuun nurkilla, kun mä aloin tapailla BT:a, alkoi myös ystäväni Kettu tapailla erästä miekkosta. Akkojen tapaan oli jotenkin hurjan kiva kokea yhtä aikaista ihastumista, käydä pitkiä keskusteluja siitä miten hurmaava toinen olikaan osannut olla. Jännittää aikanaan miesehdokkaiden kavereiden ja perheen tapaamista.
Mun ja BT:n suhde tosiaan loppui lyhyeen, noin kolmeen kuukauteen, mutta pohjoisen pariskunta vakiintui ja porskuttelee yhdessä perheenä eteenpäin. Miehen myötä Kettu sai kaksi tytärpuolta ja kovasti suunnitellaan yhteenmuuttoa.

Ystävän puolesta pitäisi olla onnellinen ja olenkin-kunnes ajoittain muistan etten itse koe samaa onnea. Että suhde BT:n kanssa olisi voinut olla pidempi kestoisempi, kenties mekin voisimme nyt suunnitella yhteisen katon alle asettumista. Harkita vakavasti perheenlisäystä, viimeistään kun mun opinnot muutaman kuukauden päästä on lopultakin ohi.
Kesätouhuilut alkaa vähitellen laantua ja käy aika asettua taas kotinurkille. Alkava syksy tuo mukanaan ikävän. Ikävän läheisyyttä kohtaan, jotain toista ihmistä. Kotioleskelu saa muistamaan sen kuinka ihana olis käpertyä illalla jonkun kainaloon nukkumaan, aamulla toivottaa jollekkin hyvää huomenta ja mukavaa työpäivää. Kun joku mahdollisesti odottais mua koulusta kotiin ja kysyis miten päivä meni.

Lopussa kiitos seisoo?

Kaikin puolin rankka viikko takana, toivottavasti alkava viimeinen kesälomaviikko menee yhtään paremmissa tunnelmissa...
Maanantaista keskiviikkoon leiripomoilin SPR:n toimesta ja jo reilu kuukausi sitten totesin työn horjuttavan mun vasta vakautunutta mielenterveyttä. Omalta osaltani leiri sujui kumminkin yli odotusten-pääosin tosin puhelimessa, paperitöissä tai keittiöapulaisena. Jälkimmäisenä leiriyönä heräsin järkyttävän huonoon oloon, kotidiagnoosina lievä ruokamyrkytys.
Leiriläiset kotiväelle palautettua palasin vielä yhdeksi yöksi Sysmän leiripaikkaan missä parin media-suurlähettilään kanssa kuvailtiin ensimmäisiä mainosvideoita Suurleiriin 2015 liittyen. Torstaina ehdin kuvausten jälkeen pari tuntia olla kotona, Ässä kahviseurana, ennen kun matka suuntautui kohti Kuopiorockia.

Ensimmäinen yö ennen festarihommia päätti ilmoitella kesäflunssasta, poijjat aamulla vittuilikin kun yöllä oli pakko "kalsarit" (haaremihousut) jalkaan kaivaa. Laskeskelin että perjantaina tuli Kuopio Rockin festarialueella vietettyä reilu 15h-ja sepä näkyi myös punoituksena iholla. Flunssa nosti kuumeen muutama tunti ennen vuoron loppumista.
Lauantaiaamu valkeni edelleen kuumeisena, en tainnut edes silmiä avata kun muut kiiruhti töihin. Kahden aikoihin vielä heikotti, mutta neljältä hereille havahduttuani oli fiilis mainio. Kipaisin suihkun kautta töihin-ja työpisteelle saavuttuani tyylikkäästi oksensin neljästi. Diagnoosina auringonpistos edellispäivältä.
Nyt jo ehkä huvittaakin tämä perisuomalaisuuteen kuuluva avusta kieltäytyminen; Mun pahoinvointi ikävästi välittyi myös työnpisteeni asiakkaille joista jokunen huolestuneena tulikin jälkeenpäin kyselemään oloja. Tottuneesti vakuuttelin olon olevan hyvä, kiitos vaan, vaikka vedet valui silmistä ja viereisessä roskiksessa lillui vähäisetkin aamupalat. Toki olo siitä lähtikin paranemaan, nestetasapaino taisi löytyä ja ruokaakin sain. Töiden päätyttyä tuli jopa istuskeltua jonkin aikaa työkavereiden kanssa kuppia ottaen.
Tämä sunnuntaiaamu ehti tosiaan valjeta jo ennen nukkumaankäyntiä. Jokunen tunti unta, kamat kasaan ja pienten viivytysten jälkeen kohti kotia. Kuuden jälkeen oma koti ihastutti ja vaikka ajatus oli syödä, käydä suihkussa ja painua nukkumaan, niin tässäpä sitä edelleen kymmenen nurkilla keikutaan hereillä. Tukkoisena mutta onnellisena. Selvittiinpähän tästäkin.

Kuinka helposti sitä palaakaan vanhaan...

Joku saattoikin jo edellisestä päätellä, että viettelen lomapäiviä Setämiehen luona. Tuttuun tapaan ensimmäinen ilta meni ulkona ja voi minkä pöhnän sain päälle muutamasta lasista viiniä ja parista siideristä. Mietinkin koska ylipäänsä oon vaikka viihteellä ollu (viime syksynä kakskymppisiäni juhliessa?) ja sitä edeltänyttä puolen vuoden tipatonta. Nykyään näemmä riittää huomattavasti pienemmät määrät humalatilan saavuttamiseen kuin esim. pari vuotta sitten.
Olisi kuvitellut, että tuollaisen tajuttuani jotenkin...hmmm...osaisi toimiakin sen mukaan-mutta ilmeisesti ei. Eilen koko päivän lukkojen sisällä vietettyäni itse halusin ulos ja jazzkadullehan sitä suunnattiin. Kaunis kesä ja useahkot juomat toki kohosi päähän, sysäsi syrjään kaiken muun ja sai olon yksinkertaisen onnelliseksi. Tietyssä humala-asteessa, kuten siinä viime öisessä, alan kaipaan tupakkaa ja kyllähän sitä eilenkin sai pummattua. Eikä siinä kai mitään pahaa ole, mitä kukaan on moralisoimaan.
Ilta tosiaan hieman venähti ja aamu sitäkin enemmän. Krapulaa ei kaverina näkynyt eikä liiemmin morkkistakaan. Setämies lähti töihin ja mä jäin taas jokuseks tunniks lukkojen sisälle. Siivoilin keittiöö (=täytin tiskikoneen), keitin teetä ja leikkasin itselleni palan juustokakkua. Musiikkia soimaan ja parvekkeelle nauttimaan. Jotain puuttui. Palava rööki toisesta kädestä.

Jokseenkin todella hämmentävää miten helposti, maailman riepottelemana, sitä sortuu vanhoihin tapoihin. Ottaa kuppia muistamatta omia rajoja tai polttaa tupakan tai pari. Ehkä näihin mahdollisiin mielitekoihin vaikuttaa kumminkin eniten seura missä on; Setämiehen seurassa saa olla juuri sellainen kun on, ei ole pienintäkään vaaraa siitä että jotain sattuisi. Ei vaikka olisin kuinka pöhnässä ja vain rakastaisin kaikkea. Jossain muussa seurassa (kuten vaikka iskän kanssa Tallinnassa ollessa), en koe samaa turvallisuutta. En voi olla täysin oma itseni ja ottaa rennosti.
Ei tietenkään kaikkien kanssa voi fiiliksetkään olla aina samoja, mutta tuo on välillä todella hämmentävää. Esimerkiks just vaikka iskä on mun elämässä ollut aina enkä silti voi olla aina rennosti. Setämiehen olen tuntenut aika tarkalleen vuoden-ja on helppo olla oma itseni. Jotenkin ristiriitaista... Voikohan jotkut ihmiset vaan olla liian lähellä ja se ajaa tietyllä tapaa kauemmaksi?..

Tunnet tänään taas vähemmän tätäkin kipeää

Istuin jokseenkin tuttuun tapaan taas tunteja junassa, matkaten synkkenevissä maisemissa halki Suomen. Vaikka matka oli tärkeän ystävän luokse, mieli vaelsi muualla. Edellisviikonlopun työt väsytti edelleen ja tulevat jo valmiiksi. Joskus olis kiva ehtiä olla kotonakin...

iPodilta kantautui moneen kertaan kuulemani, mutta oikeastaan vasta nyt pysäyttänyt Suvi Teräsniskan biisi. ..."niillä on ne työt ja rahaa riesanaan/ ne mistään pysty ei sopimaan/ Ne huutaa kaikki yöt ja katuu virheitään/ suakin, toisiaan, kipujaan..." "...Sä kuljet kauemmas, kuin koskaan aiemmin, pois äänet kaupungin häviää/ Ja purren hammastas, sä tunnet tänään taas vähemmän tätäkin kipeää..."

Vaan kuinkas sitten kävikään

Ehdin perjantaina hyvän tovin fiilistellä tulevia Pioneerifestivaaleja; hyvällä artistikattauksella varustettu kansanjuhla lyötyi puolen tunnin junamatkan päästä ja kun lippu oli voitettu, ei kustannuksiksi jäänyt kuin ruuat, matkat ja leirintäpaikka. Pari-kolmekymppiä on mun mielestä halpa hinta viikonlopun iloitteluista. Mutta kuten edellisessä postauksessa kirjoittelin, suunnitelmiin tuli muutos perjantaina noin tuntia ennen junan lähtöä; esimies soitteli että nyt kiireesti töihin. Ei siinä sitten muuta kun pikapikaa ruokaa naamaan, pyykit pois narulta ja kassiin pakattujen hellevaatteiden pikainen vaihtaminen hieman säädyllisempiin työkamppeisiin.
Syntyneestä kiireestä huolimatta ehdin kuin ehdinkin junaan ja pienen etsiskelyn jälkeen löysin festaripaikallekin. Liivit päälle, pikainen perehdytys ja siitä se sitten lähti. Ekan festaripäivän työtunteja kerty heti 10 ja seuraavan vuorokauden puolella pistin vielä pari paremmaksi. Joitakin tappeluita oli ollut, mutta mun kohdalle ei (onneksi) osunut. Pitkistä vuoroista (ja varsinkin nyt jälkimmäisenä yönä vähille jääneistä unista) huolimatta seisomatyössä pysyi mielenkiinto vaihtelevien työpisteiden ja mukavien työkavereiden ansiosta. Tästä on ensi viikolla hyvä jatkaa.

P.S. Ja mitäkö sille mun voittamalla kahden päivän lipulle kävi, kun itse siirryinkin työntekijäpuolelle? Lahjoitin jollekkin superonnelliselle festarikansalaiselle.

Voitto kotiin

Tuleekohan kenellekkään muulle koskaan sellaista hyvin vahvaa tunnetta että nyt kun teen, niin onnistuu? Toissa lauantaina (5.pv) sellainen tunne yllätti mut, oikein pysäytti. Radiossa huudeltiin osallistumaan erääseen kilpailuun ja jokseenkin kirjaimellisesti sielujen silmin näin edessäni oman tulevan facebook-päivityksen lippujen voittamisesta.
Koska tunne oli niinkin vahva, olin 99% varma voitosta, pistinpä kilpailuun osallistumisen menemään-ja tadaa, about puolen tunnin päästä tuli tieto voitosta eli kahdesta kesäteatterilipusta. Näemmä onni suosii tätäkin perisuomalaista joka ei moisiin usko. Teatteriesitys, Irwinin simmarit, oli oikeasti hyvä. Suosittelen.

Irwinin simmarien mainos, Google

Taisi olla seuraava ilta teatterin jälkeen, kun tässä kotona tuttuun tapaan vietin iltaa surffailen-ja kapum! Tuli tieto, että oon voittanut kahden päivän rannekkeen Pioneerifestareille. Kyseessä oli ollut kilpailu, johon oli pitänyt kertoa oma paras festarimuisto (voittoteksti löytyy kursivoituna alta) enkä todellakaan uskonut voittavani-festarimuistoja vaan on kiva jakaa. Ei muuta kun äkkiä haalimaan telttaa ja makuupussia jostain, ylipäänsä selvittämään missä festarit on ja miten sinne helpoiten pääsee.
Luvassa oli mun ensimmäiset kunnon festarit (juhlijana), leirintämajoituksineen kaikkineen-kunnes puhelin perjantaina soi juuri ennen lähtö. Se miten loppuen lopuksi viikonloppu meni, on tarina kerrottavaksi seuraavaan postaukseen... ;)

Kuvakaappaus Pioneerifestivaalien kotisivuilta

"Sopivasti pärähti tuollainen pikafestarikisa käyntiin, viime viikonloppuna kun tosiaan Provinssirockissa tuli töissä oltua. Järjestyksenvalvojana vuorot on 2h töitä ja 2h taukoa ja parin vuoden takaisesta kokemuksesta tiesin varsinkin päivän viimeisin tauon olevan tuskainen. Ja sitähän se tosiaan oli. Oli pakko pysyä hereillä 23-01 väli eikä tuntunut paljon staffiteltan evästykset siinä auttavan. Pari kuppia kaakaoo naamaan ja "fiksuna" nuotiopaikalle hyisiä jäseniä sulattamaan. Niinpä niin, kaikkihan sen tietää että kropan lämmitessä unikin alkaa maistumaan... Meinaisin hyvinkin tyytyväisenä nukahtaa loimuavan tulen ääreen, välittämättä vähääkään muutaman kymmenen metrin päässä mökästävästä esiintyjästä.

Luvattuun vuoroon oli pakko kumminkin tsempata ja kyllähän se väsymys siinä karisi kun enemmän ja vähemmän sekaisin olevaa festarikansaa sai opastella. Viimeisenkin bändin lopetettua suurin osa "järkkäreistä" lähti tyhjentämään aluetta, oma paikkani oli loppuun asti leirintäalueen portilla. Oikeastaan yllätyin itsekkin omaa auktoriteettiani, sitä kuinka helposti ihmiset (pienellä houkuttelulla) saa siirtymään paikasta A paikkaan B. Puolta kolmea taisi kello näyttää, jos ei jo vähän ylikin, kun esimies lopulta ilmoitti että tästä on hyvä jatkaa huomenna.

Vaikka yö oli pitkä ja väsyttävä, kummasti sitä tarpeen tullen itsensä pystyy tsemppaamaan-ja menemään vaikka läpi harmaan kiven. Festarikansan riemun sivusta seuraamisen ohella paras palkka oli ehdottomasti kömpiä yöllä kainaloon lämmittelemään ja nukkua pitkälle seuraavaan päivään."