Jouluhajatelmia

Ihmeiden aika ei ole näemmä loppunut. Kummisetä muista joulukortilla (mitä ei ole varmaan ikinä ennen tehnyt) ja tuli joulupostia hellittelynimien kera myös V:ltä. Lahjoista suurimman osan sain etukäteen ja toiveiden täyttymisen lisäks löytyi myös mukavia yllätyksiä-kuten useampikin palapeli sekä 25:n vuoden elämänkerrallinen työvihko. Ihme on myös se, että vuosien tauon jälkeen ollaan kokoonnutaan kaikki äitin puolen sisarukset saman katon alle aterioimaan-nyt kun mäkin muutin suunnitelmani enkä aattoa vietä isällä kuten alkuperäinen suunnitelma (vuosien jälkeen) oli.

Alitajuiset isähahmot

Jotenkin olen taas siinä tilanteessa, että ihastumista on ilmassu ja sen kohde käy parhaillaan huoltajuuskiistaa jälkikasvustaan. Edellinen vastaava oli kesällä, Kroatian reissun tiimoilta... Tälle ensimmäiselle, kesäiselle, asiaa ystävänä ihmettelin ja vaikka ehkä alitajunta oli koittanut mulle sanoa samaa, vastaus...pysäytti. "...tai sit oireilet eroperheen lapsena ja haet alitajuisesti isähahmoa. Janoat isän hyväksyntää ja rakkautta...".
Niin...Kenties...Mutta miksi? Iskä on olemassa, osana mun elämää. Nähdään säännöllisesti ja soitellaankin välissä. Rakkautta kotoa ei ole puuttunut-vaikka se ehkä enemmän näkyykin tekoina kuin sanoina kuuluu. Porukoiden erosta on about 18 vuotta eli elämä eroperheen lapsena on mulle arkipäivää. On aina ollu-eli ei kai mun nyt pitäis mitenkään oireilla?...

If you love me

Parisen viikkoo sit oma kone lähti korjaukseen, tai siis oikeastaan yhdelle tutulle katsottavaksi onko mitään enään tehtävissä. Tuomio oli se mitä arvelinkin eli uusi emolevy ja akku tarvis hankkia-mikä taas tulee vaihtamisineen uuden koneen hintaiseks. Tänä aamulla korjaajalle viestitinkin, että läppärillä saa heittää vesilintua. Elän siis edelleen ilman nettiä-tällä hetkellä Minkkimiehellä koneella.

Tosiaan siis reissuun tuli taas lähdettyä. Torstaina alko nelipäiväset pikkujoulut Pirkanmaalla mistä tosin jo perjantaina lähdettiin Käpälämäkeen pienemmällä porukalla. Ei vaan ollu mun ja Ketun mesta ne pikkujoulut, kumpaakin sattu pahasti niin fyysisesti kun henkisesti... Käpälämäessä oli hyvä poppoo, harmi vaan että aikaa oli vaan yheks yöks. Seuraavan yön (la-su) olin uuden...hmmm...ihastuksen luona ja sieltä sunnuntaina taas etiäpäin. Uuteen paikkaan, maalle, jämähdin useammaksikin yöksi ennen kun eilen tulin Minkkimiehelle.

Minkkimiehen lähellä olo tuntuu jotenkin väärältä ja kotiudunkin suunniteltua aiemmin. Tiedä sitten missä välissä tapahtui ja mitä, mutta meidän orastava suhde on kuollu. Mua ei jostain syystä edes harmita.... Haluun vaan kotiin ja eroon korvatulehduksesta.

Koko maailma roikkuu harteillasi

Joskus Forssa oli mulle...koti. Paikka johon sai vaikka vaan viikonlopuksikin tulla hengähtämään, kun toisaalla meinas kaatua asiat niskaan. Nyt se on jotenkin kääntyny toisin päin-ja siks ehkä helppo ajatella että jatkossa kävisikin harvemmin iskää moikkaan. En tiiä mistä pelot on tullu, ikinä ei oo mitään sattunu, mutta tosiaan jo keskellä kirkastakin päivää pelottaa liikkua yksin. Jotenkin...autio paikka. Rauhallisuuden jotenkin sisäistettyä jostain nurkan takaa pöristelee mopojengi keulien.

Linkkuassalta kävellessä jäin seuraan sivusta, kun jokusen vuoden ikäinen muksu roikku pakittavan auton ovenkahvassa ja huuteli hädissään. Sai oven auki, useastikin, kun auto pysähty mutta aina autoa ajanut veti sen takaisin kiinni. Tilanne ratkes pari minuuttia myöhemmin siihen että ajanut nousi autosta ja nosti rimpuilevan muksun takapihalle ennen kun kaasutti meneen. Jos alkua ei olis nähny, ois tilannetta ulkopuolisena voinu epäillä kaappaukseks.

Ärrän uusimmat

Ärrähän siis on iskän naikkonen kenen kaa ei olla oikein tultu koskaan toimeen. Nyt aloin oikein vittuileen aiheesta. Siivosin kasaan ne vähät tavarat mitä Forssaan muuton yhteydessä jäi (jokunen vaihtovaate, pari kirjaa jne.) ja huomenna lasti kulkeutunee syöpäyhdistyksen kirpputorille. Eipähän tarvi enään valittaa, että ne täällä jotain tilaa vie. Päätin myös summa summarun että ens vuonna tuun iskälle, kun kutsutaan enkä säännöllisesti kerran kuukaudessa kuten tähän asti. Ei mun ja Ärrän sitten tarvi ärsyyntyä niin paljon toistemme olemassaolosta.
Joka kerta kun oon käyny, on ruokapöydässä käyty keskustelua miks en varsinaisesti oo päivääkään tehny kesätöitä (rippileireillä isostelu ei kuulemma oo oikeeta työtä...) ja usein vääntöä sukupuolisesta tasa-arvosta. Rouvake vetää herneitä nenään kun en syö allergioiltani sen tekemiä ruokia tai jos jääkaapista on kadonnu ykskin hänen jogurtti tms. Kymmenen jälkeen saattaa vierashuoneen suljetun oven toiselta puolelta kuulua, että valot pois-vaikka hyvin vähän valojuova näkyy oven alta. Eikä todellakaan ainakaan "aikuisten" makkariin asti. Oon kuulemma liikaa koneella, tulee kauhee sähkölasku. Jne jne jne, en ees jaksa muistaa kaikkee (turhaa) nipottamista.

Vuodatettu kyyneleitä

Piulta tuli viime yönä (taas) astetta synkempiä viestejä. Kaverin itsemurha-aikeet huolestuttaa-mutta samalla horjuttaa mun vasta tasapainottunutta mielentilaa. Kunnossa pysyminen vaatii ruokaa, ulkoilua ja lepoa-josta jälkimmäinen kärsii huolesta eniten. Ristiriitaista, kun itseään ei haluais satuttaa mutta ei myöskään aamulla saada uutista ettei rakasta ystävää enään oo.

Viime syksynä entinen luokkakaveri teki itsemurhan enkä oikeastaan vieläkään oo saanu/oo osannu käsitellä asiaa. Kyseessä oli ensimmäinen uusista luokkakavereista Lahden koulussa-ja silti tuntuu että kyseinen ihminen oli loppuen lopuks muille läheisempi... Ja nyt tapahtuneesta on about vuosi, mitä sitä enään muisteleen. Vaikka eihän niin pitäis aatella.

Atooppinen antilooppi

Iho-oireita ollu jo kuukausia, syitä vaan arvailtu. Rasvaan päivittäin, useastikin. Terkka käski rasvata kortisonilla, mutta ei se sen paremmin auta kun tavallinen kosteusvoide. Enkä uskalla laittaa kortisonia naamaan, kumminkin onnistun sohaseen sitä silmään tms. Atooppinen iho. Tiedän. Haluaisin vaan löytää sen lääkärin, joka tietäis myös. 





P.S. Eikä edes ole vielä se pahin aika vuodesta... Varmaankin siinä vaiheessa (loppukin) iho rapisee päältä...

Flashback viime talveen

Luin talvilomalla Eve Hietamiehen kirjat Yösyöttö ja Tarhapäivä. Realistista tarinointia siitä mitä on, kun isänä jää kaksistaan vastasyntyneen pojan kaa.

Irinaa oli uuden levyn tiimoilta haastateltu SuomiPopilla ja kerto kyseisen kappaleen (Mitä kesken jäi) syntyneen erään bändin sisäisen keskustelun pohjalta. Keskustelusta jossa mietittiin millaista olis jos toinen kuolee nuorena ja jää ite kaiken kanssa yksin. Vähän niin Antti jää Paavon kaa kirjoissa, erona vain ettei hullu (ex)vaimo kuole vaan lähtee synnäriltä uuden miehen matkaan.

Ei siihen perjantaiaamuun enempää tarvittu että mut sai itkeen.

Huono omatunto ja mustasukkaisuutta

Eilen illalla havahduin ajatteleen yhtä parisuhteeseen olennaisesti liittyvää asiaa ja nyt oonkin kokenu siitä huonoa omaatuntoa-vaikka toinen, Minkkimies, ei ole moksiskaan. Me ei (vielä) seurustella mutta jonkin sortin vakavuutta on liikkeellä ja keskustelua käyty yhteisestä tulevaisuudesta. Suoraan on keskusteltu mm. fiiliksistä mitä mä koen, kun Minkkimiehen luona vierailee toinen nainen. Asiasta kerrottiin jo ennen kun me vakavoiduttiin, joten lupasin että asia on ok. Olivathan he sopineet tapaamisenkin jo aiemminkin kuin me. Eilen illalla yhtäkkiä havahduin siihen, että keskustelu on toiminu vaan toisinpäin. Mulle ei oo tullu mieleenkään kertoa miesvieraistani. Heti illalla kumminkin asian nostin esille enkä kyllä yllättyny vastauksesta että kaikki ok, eihän me olla suhteessa. Ei olla ei, mutta silti...

En tiedä missä on vika, onko mitään vikaa, mutta vaikka kuinka Minkkimiehestä tykkään ja yhteinen(kin) tulevaisuus näyttää hyvältä, iskee epäilys tuleeko tästä sittenkään mitään. Mitä jos... Pitäis oppia luottaan, mutta helpommin sanottu kun tehty. 

Jonkun toisen elämää

Oon nähny ensiaskelia, kuullu ensimmäisiä sanoja. Nähnyt pieniä kyyneliä valuvan poskilla ja kuullut riemukkaita kiljahduksia. Tuntenut sen tyyneyden pienen nukahdettua tyytyväisenä syliin sekä herännyt kiireettömästi toisen jokelteluun. Oon seurannut sivusta kun lapsi juoksee vanhempansa syliin, kuunnellut sivusta rakkauden osoituksia. Seurannut sivusta tilanteita jotka saa liikutuksen kyyneleet virtaamaan. Seurannut sivusta, kun toinen kasvaa kohti julmaa maailmaa (enkä voi olla sitä pehmentämässä).

Toivottavasti joku päivä syliin nukahtaa oma pieni. Toivottavasti joku päivä äiti-huuto kohdistuu mulle. Jonain päivänä ei tarvis enään seurata sivusta. Sais rakastaa.