Palaset mun elämän yhteen kokoan.

Palapelit on jo pitkään ollu mulle keino pitää pää kunnossa ja seinät pystyssä. Vaikeita palapelejä ei ookaan, on vaan enemmän ja vähemmän haastavia. Nykyisin mulla menee 1 000 palan palapeleissä about 3-4 päivää. Synttärilahjarahoillakin tuli muutama uus ostettua. Ajattelin, ett 3D-palapeleissä olis hiukan enemmän haastetta, mutta...

...luulo ei tässäkään tapauksessa ollu tiedon väärtti. Eiffel-torni palapelissä oli 35 palaa ja hökötyksen sain pystyyn reilussa puolessa tunnissa. Katsomatta mallia ja ikinä Eiffeliä muuta kun kuvissa nähneenä. 240 palan pyramidi tuotti enemmän päänvaivaa, mutta lähinnä miten sen saa muodossaan pysymään. Kaks kertaa koko höskä romahti alkupisteeseen, nukuin yön välissä ja aamulla otin liimaa avukseni. Eipä siinä sitten enään kauaa menny. Ja nyt en tiiä mitä teen noilla... "Tavalliset" palapelit kun voi laittaa vaikka seinälle mutta en esim.omista kirjahyllyä johon nuo voisi koristeeksi laittaa.

Muutama viikko sitten menin parille kaverille sanoon ett mikäli koulusta vapaata saan, lainaan Ässältä 4 000 palaisen palapelin. Noh, mulla on tapana pitää lupaukseni ja ehkä hieman kiukustuneenakin palapelien helppoudesta, kävin lainausreissulla naapurissa. Sovittiin että saan liimata palapelin kunhan se on valmis ja palautan sen sitten tauluna. 4 000 on vaan aikas paljon, ainakin palapelin paloina...

Eikä tuo kuvakaan nyt niin selkeimmästä päästä oo :D Haaste!

Hetken mieli on kevyt

Laiskuutta tai masentuneisuutta, mutta välillä tällaisiä päiviä vaan tarvii. Lounas läheisestä kotipitsasta ja datailun kaveriks lasi (jos toinenkin) kuohuviiniä. Vielä hyvää musiikkia ja lämmin auringonpaiste, niin hetken voi olla onnellinen. 

Enkelintekijä

Viimeisin mun lukema kirja, minkä tossa itse asiassa about 10 min sit sain loppuun, oli Nora Schuurmanin Vahinkorakkaus. Oon ymmärtäny lukevani kirjoja rankoista aiheista, kenties siks että niitä lukemalla omat ongelmat on jotenkin helposti unohtaa. Helpompi selitellä itselleen ettei mun ongelmat oo mitään verrattuna tuon kirjan henkilöiden ongelmiin, niissähän sitä vasta olis.
Tiesin jo kirjastossa, että tuo kyseinen kirja osuu arkaan kohtaan... Miia on tavannut maailmalla ihanan Jesperin ja kotiin palattuaan tajuaa odottavansa tälle lasta. Miia pakkaa hetken mielijohteesta rinkkansa ja lähtee Tanskaan kuukausiksi etsimään lapselle isää-ja kenties samalla hiukan itseään.
Miian jo edesmenneestä mummista käytetään nimitystä enkelintekijä. Joskus historiassa kun ei ollut abortti vielä laillinen ja jotkut tytöt kumminkin ymmärsivät ettei heistä äideiksi ole. Asia piti ns. hoitaa pois päiväjärjestyksestä, tavalla tai toisella.

Kirja luonnollisesti antoi ajattelemisen aihetta. Ite saattaisin olla tällä hetkellä seittemännellä viikolla raskaana, mikäli...tilanne vaan olis toinen. Oon pitkän aikaa jo tiennyt, etten pysty aborttia tekemään. Lapsi on mulle lapsi plussauksesta lähtien ja jokainen ansaitsee elää. Toki ymmärrän, ehkä näin jälkiviisaanakin, että lapsi tähän tilanteeseen ei olis ollenkaan hyvä idea. Mulla on opinnot kesken ja nyt jopa venytinkin niitä sekä oma mielenterveys on taas hetkellisesti sitä luokkaa että saan oikein miettiä koska viimeks oon käyny suihkussa tai illalla tajuan etten oo syöny koko päivänä mitään. Saatan nukkua yön hyvin ja päivällä on pakko ottaa 1-3 päiväunet.

Enkelintekijä. Jotenkin sana jäi pyörimään mun mieleen. Palasin ajatuksissani myös niihin kahteen viimeiseen Kroatian reissu päivään, hetkiin jolloin yksin vuodatin kyyneleitä meren rannalla. Itkien sitä kun kotimaahan palatessa pitää ensimmäisenä mennä apteekkiin ja hoitaa jälkiehkäisy kuntoon. Itkin sitä miks mun ei anneta elää mun elämää, mulle ei anneta mahdollisuutta toteuttaa mun unelmia (perheestä). Vaikka iältäni nyt nuori oonkin, en mä vietä aikaani ryypäten ja rellestäen vaan kaipaan jotain enemmän. Paikoilleen jäämistä ja perhettä. Niitä aikuisten asioita.
Nyt kuluneesta, siis reissusta on about puoltoista kuukautta, ja aika on osaltaan kullannut muistot. En oo pitkiin aikoihin enään itkenyt "isäehdokkaan" perään enkä miettinyt vakavasti perheellistymistä. Eilen hain terkalta e-laastarit jotta vastaavilta vahingoilta vältyttäis lähitulevaisuudessa. En oo luopunu perhehaaveesta, mutta oon viikkojen aikana ymmärtäny ettei sen aika oo vielä.

Back in business-tai jotain :D

Ei ole hajuakaan mihin tämäkin viikko meni. Nyt ollaan jo perjantaissa ja tuntuu etten oo saanu mitään aikaseks. Tuntuu oikeastaan että olisin vaan itkenyt ja nukkunut koko viikon-niin kun edellisenkin. Ei asia oikeasti niin oo. Viime viikolla Juniori perheineen oli täällä evakossa perheriitoja ja viikonloppuna juhlittiin mun kakskymppisiä Hämeenlinnassa. Tällä viikkoo oon mm. ollu aktiivisesti kaupungilla hoitamassa asioita, käyny uimassa ja oppinu uusia asioita tekniikan saralla. Tänään oli tarkoitus lähtea leireilemään, mutta viime päivien unisuus vie voiton ja jään kotiin. Saa nähdä saanko unikaverinkin...
Blogin puolelle parempi paluu tulossa myöhemmin. 

Eräs pieni koiranpentu

Oon mukana MLL:n lastenhoitoringissä ja sitä kautta jo alkuvuodesta taisin saada vakiperheen jonka viittä lasta (ja vaihtelevaa määrää eläimiä) käyn kerran kuukaudessa hoitamassa. Syksyn kunniaksi tähän arkiseen asiaan palattiin tällä viikolla-ja voi että! Perheen äiti oli oikeassa, kun jo mua hakiessa varoitteli heidän 11vk:n ikäisestä koiranpennusta josta mä en kuulemma edes allergia selityksenä pysty pysyyn erossa. Ja oikeassahan se oli! En yksinkertaisesti taida tietää mitään söpömpää kun tuo chihuahuan ja kääpiösnautserin sekoitus...

Puistossa ilta viilenee...

Kettu tosiaan oli kylässä sunnuntaina koiriensa kaa. Niiden jotka mulla oli hoidossa about vuosi sitten, ihanat karvaturrit.... Tarkoitus oli viettää pari tuntia puistossa piknikillä ja koirien antaessa uida, mutta ainahan suunnitelmat ei vastaa todellisuutta. Vedettiin mahat täyteen herkkuja ja jossain vaiheessa suunnattiin takas rautatieasemalle, Ketun piti vielä yöksi päästä kesäkollinsa (?) viereen. Ilmenikin sit ett seuraava juna menee vasta kymmenen jälkeen. Itku tuli mutta eipä silläkään junaa saanu aikaistettua. Käveltiin sit mun kämpille, käytiin kaupassa ja alettiin kattoon C.S.I Miamia. Kettu nukahti ja koiratkin lepäili, mä valvoin toisten unta. Ässä ja Tintti pyörähti illalla viel moikkaamassa otuksia ennen kun suunnattiin taas rautatieasemalle.

Sataa, synkkää

Ihan kun tässä muutenkaan vireystila ois mitenkään korkealla, alkaa vähitellen tympiä myös tää jatkuva sairastelu. Millon saan yskiä itteni kuta kuinkin hengiltä, tukehtua limaan, millon makaan kuumetokkurassa sängyn pohjalla. Viime yö meni vessassa juosten, mikä lie vatsatauti.
Vähitellen pitäis saada jotain tehtyäkin, keittiöstä tuskin löytyy puhdasta astiaa eikä pyykitkään näytä itekseen kaappiin viikautuvan. En vaan jaksa. Tänään alkuiltapäivästä olis pakko saada ittensä koululle raahattua, että elämän sais ehkä ees jotenkin ojennukseen. Lomapaperia meen hakemaan, katotaan kuinka vakuuttavasti osaan perustella...
Kettu kyläili eilen koirineen, siitä myöhempänä vielä lisää, ja heidän mukana sain vihdoinkin kotiin kirjan Maailmanhistoria päivitetttynä facebookkiin. Joku asia sentään jaksaa vielä naurattaa.

Omituisten otusten kerho

Piti tuossa kauppaan lähteä, hakeen jääkaappiin täytettä kun eiliset pöperöt meni lievästi pieleen. Kävelin kumminkin kaupan ohi, vähän vahingossa, ehkä auringosta hämmentyneenä. En ollu aiemmin ees tullu ajatelleeks, ett voisin Puuilo-kaupasta löytää ötökälle, siis hamsterille, kylpyhiekkaa. Ei sitä oikein mistään muualta tahdo löytyä-ja on se kamalaa kun vauva ei pääse pesulle!
Kaupasta tarttu sit kaikkee muutakin mukaan, kröhöm... Hiekkaakin joka osoittautu yllättävän hankalaks kantaa. Kirosinkin autottomuutta, pussilla kun painoo oli sellaset 10kg. Aivan liikaa! Pikkuiselle ois riittäny vähän vähempikin, mutt onpahan nyt tarpeeks... Mukaan tarttu myös jyväsekoitusta-ja kotona siivoillessa löysin ennen lomareissua ostamani ruokapussin. Onhan se toki hyvä, että ei nyt ainakaan tuo kanssaeläjä näe nälkää. Muutaman gramman painoisella otuksella kun on 3kg ruokaa...

10 kg tai 10 l, miten vaan...

3 kg

Otus, vauva, pikkuinen, mussu, rakas, ötökkä,... 

Olisitpa täällä

Olisitpa siinä tyynyjen tilalla.
Pysyisitpä siinä aina.
Hoivaisitpa kipeän taas terveeksi
-ja silittäisit väsyneen uneen.
Tekisit särkyneestä ehjän taas...

Olisitpa täällä.

Tämä tie sut loppuun käyttää,...

Sellainen ilta oli eilen. Tykkään lukea kirjoja rankoista aiheesta-vaikka välillä ahdistunkin niistä asioista. Eilen illalla luin loppuun kirjan Sokerista, kukkasista eikä viimeisten lukujen kohdalla kyyneleiden pidättämisestä tullu mitään. Oli pakko pitää pieniä taukojakin, odottaa että kyyneleet valuu pois silmiä sumentamasta.
Kuten aina, myös radio oli iltasella päällä ja kaikessa rauhallisuudessa jäin kuunteleen biisien sanoituksia. Osuvia ja uppoavia-itkettäviä nekin. Vuolaan kyynelvirran ja varmaan naapuriin saakka kuuluneen uikutuksen aiheutti kumminkin Neljänsuoran Ilman sinua-biisi. Koskettava!
Olin myös koko päivän odotellu, että eräs herra vastaa viesteihini. Että me oikeesti saatais keskusteltua mikä tää meiän juttu on. Olin jo kyllästyny odottaankin iltaan mennessä, annoin asian olla. Kaipa se sitten joskus kaipaa, jos (oikeesti) tykkää. Ja kyllähän se kaipas! Laittoi jonkun älyttömän suloisen puspus-viestin...
Lopulta taisin itkeä ulkona menossa olevaa kaunista kesäiltaa, sitä että en halua kesän loppuvan ja jämähtää taas paikoilleen. Arkeen. Oon varmaan aiemminkin sanonu, ett koen kasvavani eniten ihmisenä kesäisin. Vaikka elämä kolhii satunnaisesti myös silloin, elämänkoulu opettaa enemmän kun lukukausi "oikeassa" koulussa.

Tällä hetkellä en tiedä mitä järkeä on elää. Aion kumminkin vielä löytää syyn siihen, voitte olla siitä varmoja!