Se kesä siis oli viimeinen...

"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen, 

kauniista joka paikkaa, 

koristaa kukkanen..."
Suvivirsi

Yleensä, ennen, kesäloma tarkoitti rentoutumista. Pitkään nukkumista, rannalla löhöilyä. Pillimehujen ja jätskien suurkulutusta. Rauhoittumista, nollaamista ennen seuraavaa lukukautta. Nyt kumminkin joku on toisin. Kesälomaa ei enään odota samalla innolla. Loma alkaa työhaastattelulla, uuden kämpän etsimisellä, kaverin yo-juhlilla, parilla leirillä, festareilla,... 

Koko kaks ja puoli kuukautta on lähes tulkoon buukattu täyteen ohjelmaa. Tarvii olla siellä, täällä ja tuolla. Toki kalenteriin mahtuu kivojakin juttuja, aikaa itselle ja kavereille. Silti kalenteri voisi huutaa tyhjyyttään, stressitöntä elämää. Voisi vaan mennä ja tulla, lähtee viiden minuutin varotusajalla minne sitten tie kuljettaakin.

Aina ei voi ymmärtää...

Luokanvalvoja kävi tänään kyseleen kiinnostaisko meitä huomenna sen tunnilla lähtee piknikille läheiseen puistoon. Koululta tosin ei eväitä saisi ja keskusteltiinkin toteutetaanko ulkoilu nyyttärimeinigillä-eli jokainen tuo jotain kaikille yhteiseksi vai omilla eväillä jolloin jokainen siis ostaa eväät vaan itselleen. Lyhyen puimisen jälkeen porukka päätyi omiin eväisiin enkä mä jaksa ymmärtää ratkasua. Okei, nyt ainakin on siinä mielessä tasapuolista, kukaan ei pääse vaan syömään toisten eväitä ostamatta omia. Mä voisin ihan hyvin ostaa sen sipsipussin tms. ja syödä kotona. Mihin on kadonnu yhteisöllisyys? Kaiholla sitä vaan muistelee niitä peruskouluaikoja, kun omat eväät ei tullu kysymykseenkään vaan kaikki jaettiin.

Bees or peace

Oon koko ikäni pelänny lähes kaikkia ötököitä ja nykyäänkin vielä kammmoksun tiettyjä-kuten ampiaisia/mehiläisiä/kimalaisia. Eräänä päivänä yks pörriäinen oli tulossa sisälle avoimesta ikkunasta (en tajuu miten se pääs ton ötökkäverkon läpi...) ja mä mäjäytin ikkunan kii. Pariin päivään en sit tuulettanukaan, kun en halunnu ottaa ötökän vihaa niskaani-oottelin, ett se on varmasti kuollu. Lopulta, kun toinen oli läkähtyny, uskalsin avata ikkunan-enkä oo edelleenkään koskenu raatoon. Tuolla se on lattialla, onneks sohvan takana niin ei tartte katella...

Nails

Mitä saa kun yhdistää mun pään ja mielikuvituksen, punasen kynsilakan ja sinisen pitsin? No, ainakin kynnet joita tuskin toisia tulee vastaan.

Oisko mut sillon hyväksytty?

Jollain tasolla oon jo tottunu siihen ettei kaikki ihmiset kykene hyväksyyn mua bi-seksuaalina. Mulla on (onneks) ollu varaa valita kaveeraanko sellasten ihmisten kaa. Ystävien seurassa pitää saada olla täysin oma ittensä ja jos se ei kelpaa, niin ei väkisin. Mitään isompia vastoinkäymisiä mun seksuaalisesta suuntautumisesta ei oo ennenkään tullu enkä ymmärrä miks nyt tuli. Tällä kertaa "pakoon" juokseminen ei kumminkaan oo niin helppoo, tarvis kirjaimellisesti vaihtaa maisemia.

Se ettei mua hyväksytä on ihan ok, mutt kun kuvioihin vedetään porukatkin mukaan, ei oo ok. Puheiden mukaan mulla on vakavia traumoja lapsuudesta, jotka on muovannu musta tällaset. Ois ihan mielenkiintosta tietää mitä ne mahtaa olla. Meillä ei olla juurikaan keskusteltu mistään seksuaalisuuteen liittyvistä jutuista, mulla on vanhemmat, jotka pitää sateenkaariperheitä sairaina. Mitkä ihmeen traumat? Eikö se vaan oo hyvä, ett mä oon avoimempi? Hyväksyn erilaisuutta?

Ehkä tää kaikki satuttaa vaan sen takii ettei tän tarvis sattuu. Mä oisin voinu pitää suuni kii, pitää piilossa kaikki sateenkaaren kirjavat tavarat ja vaieta. Oisko mut sillon hyväksytty? Ikinä en saa tietää, mutt sen ainakin tiiän ett mikäli en ois tullu "kaapista ulos", mä en olis mä. Olisin joku epävarma hissukka, jolla ei olis omia mielipiteitä.

...

Helmikuussa uutisoitiin eräässä Oulun pizzeriassa sattuneesta ampuvälikohtauksesta. Mulla asuu kavereita siellä joten huolissani heitin viestiä, kysyin ovatko kunnossa. Kunnossa oltiin-vaikka ammuskelu oli tapahtunu samalla kadulla missä kyseiset kamut asuu.

Eilen uutisoitiin Hyvinkäällä tapahtuneesta ammuskelusta. Taas heitin siellä asuvalle kaverille viestiä mikä meininki, onhan elossa. Ja olihan se-tosin oli ollu ampumapaikalla vaan tuntii aiemmin.

Uskaltaako sitä enään ens kerralla kysyykään, kun on jo kaks liipannu noin läheltä. Ois varmaan kamalaa, jos ohimennen heitettyyn viestiin ei tuliskaan vastausta-ikinä... Oulun tapaukseen tästä ja Hyvinkään tapaukseen tästä.

Pohjaton käsilaukku?

2 t-paitaa

sukat

huivi

dödö

lompakko

hammasharja ja -tahna

muistitikku

huulirasva

harja

hoitoaine

roskia

vartalovoide

Koti

Onko koti siellä missä sydän on?

Vai siellä missä oma virallinen osoite on?

Pidätkö kotina vanhempiesi asuinpaikkaa,

kenties lapsuudenkotiasi?

Mikä tekee kodista kodin?

Lähimmäiset?

Vapaus päättää omista asioista?

Pienet ja miksei suuremmatkin sisustuselementit?

Kuva: Google

Kuohuntaa

Blogin pitäminen, niin kun maailma ympärillä ylipäänsä, opettaa yllättävän paljon erilaisia taitoja. Lähtöajatus tälle blogille oli ajatusten estoton purkaminen. Myöhemmin sitä on oppinu (kantapään kautta) ettei ihan kaikesta kumminkaan kannata kirjotella. Heikkoina hetkinä sitä miettii onko tässä mitään järkee, mun on kumminkin purettava samat asiat sit viel yksityiselle päiväkirjallekin tms.
Edellä mainituista syistä en voi kertoa miksi kotioloissa tällä hetkellä kuohuu taikka sitä harvinaisen typerää syytä miksi eräitä töitä en saanu. En voi purkaa tänne kuinka ärsyttävää tää kaikki oikeesti on. Oikeestaan oon jo tottunu etten kaikille ihmisille kelpaa omana ittenäni, mutt tää oli jotain niin...uskomatonta. Huoh...

Valoa tunnelin päässä

En ollut ennen nähny koulussa kattomaamme Reindeerspotting-Pako joulumaasta-elokuvaa. Olin kyllä kuullu paljon juttuja siitä, lähinnä negatiivisia. Elokuva koettiin huumemyönteiseksi, masentavaksi, ahdistavaksi ja ties miksi muuksi vielä. Puolitoista tuntisen jälkeen uskallan kumminkin olla eri mieltä. Uskallan väittää, että elokuva aiheuttaa sen mukaisia tunteita, millä asenteella sen katselee.
Elokuvan alkumetreillä, päähenkilö Janin ollessa ajelemassa ystäviensä kanssa, tajusin oikeasti kuinka lähellä huumepiirejä olen itse liikkunut, kuinka lähellä huumeet ovat olleet-tajuamattani asiaa silloin. Kaveriporukassa lähes kaikki käyttivät rahansa ennemmin huumeisiin kuin esimerkiksi huvipuistokäyntiin-mikä olisi paljon terveellisempi vaihtoehto. Sillä rahalla mikä huumeisiin vuodessa meni, olisi saanut lähes tulkoon urheiluauton-ainakin monen viikon, kenties kuukausien loman etelässä.

Takaisin kumminkin itse elokuvaan. Ehkä jo oman ikäni takia, kiinnitin erityistä huomiota siihen, että vastoin kuvitelmiani, huumeiden käyttäjät pitivät yhtä. Oletin että "alamaailmaan" joutuessa jokaisella on omat ongelmansa, joista selviytymiseen ei kaivata muiden apua-jos niitä omia ongelmia edes tunnistaa taikka on valmis myöntämään. Vaikka riitoja saatettiin selvitellä raadollisesti, kavereihin luotettiin eikä esimerkiksi poliisin kuulusteluissa puhuttu muista. Tämä vaatii mielestäni todella paljon rohkeutta-niin kuin myös se, että vankilasta vapauduttua palaa samoille kulmille, samojen kavereiden pariin.
Tavallaan ihailin lojaalisuutta ystäviä kohtaan silloinkin, kun Jani itse oli kuivilla. Oma elämä olisi kenties helpottunut entisestään mikäli kaverit olisi käräyttänyt poliisille. Mikäli itse on pystynyt olemaan huumeitta, uskoisin oman tuomion olevan lievempi. Mietin myös onko huumepiiriin kuuluvat ystävät oikeita ystäviä.
Selvillä/kuivilla ollessaan Janin jutut olivat todella järkeviä. Ilman huumeita hän olisi varmasti saavuttaut unelmansa omasta talosta ja pienestä perheestä. Huumepäissään jutut olivatkin sitten mitä olivat, silloin käytöstä eroon pääsemiseki ei tuntunut olevan muuta vaihtoehtoa kuin ulkomaille pakeneminen.

Reindeerspotting oli/on mielestäni erittäin onnistunut. Huumeiden käyttö tuodaan esille realistisempana ja arkisempana kuin esimerkiksi luentomuotoisissa huumevalistuksissa. Dokumentti kuvaa huumeiden käyttäjien arkea iloineen ja vihoineen-ei ainoastaan varoittele aineista joihin elämässä toivon mukaan harvoin törmää. Alkuminuuteilta asti seurasin innolla mitä tuleman pitää. Hakeutuuko Jani missään vaiheessa vieroitukseen? Kuoleeko hän? Pysyykö kuvaaja mukana loppuun asti? Loppu pääsi yllättämään, mutta en tiedä oliko tapa huono vai hyvä.
Karuinta oli todellisuus. Se että dokumentti on täyttä totta ja kuvattu täällä meillä, Suomessa. Ajatuksia ja kysymyksiä tulvi pää täyteen. On tärkeää ettei kukaan joutuisi Janin kaltaiseen tilanteeseen-ikinä.