Viestejä menneisyydestä

Kaappeja kolutessa löysin kirjeen joka oli päivätty 06.04.2016-tai oikeastaan kirje oli päivätty vuotta aikaisemmin, mutta siinä oli kyllä käynyt kirjoitusvirhe. Tuon kirjeen olin kirjoittanut vuoden päähän itselleni, mutta jostain syystä olin ehtinyt unohtaa koko kirjeen olemassaolon ja vasta nyt, sen silmiin osuessa, palasin noihin ajatuksiin ja tunteisiin jolloin moni asia oli muuttumassa...

"Hei Minä!
Lähetän tämän kirjeen itselleni vuoden päähän. Kirjettä kirjoittaessa istun Turun Kriisikeskuksen Löydä oma tarinasi-ryhmän kokoontumiskerralla. Nämä ryhmäkerrat ovat loppumaisillaan, mutta moni asia elämässä on uuden sivun/alun vaiheessa.
Reilu viikko sitten Setämies osti meille rivitalokodin Paimiosta. Vaikka yhteistä asumista on takana nyt 8kk (epävirallisesti ehkä vuosi...), tuo muuttaminen ja uusi, molemmille tuntematon kaupunki varmasti kummallekin stressiä. Muuttopäivä on vielä auki, sekin tuottaa omat stressinsä, mutta ajoittuu jonnekkin touko-kesäkuun vaihteeseen.
Uusi sivu on kääntymässä perhe-elämänkin suhteen; olen seitsemännellä viikolla raskaana. Unentarve on 10-12 tuntia yössä ja jatkuva kuvotus on uusi "ystävä". Vielä ei monikaan tiedä alias Madosta, ajateltiin äitienpäivänä jakaa uutinen-ja toivoa, että ensimmäisen kolmanneksen viimeinen viikko menee riskeittä.
Vuoden päästä tähän aikaan, jos kaikki menee nykyisten suunnitelmien mukaan, me ollaan paimiolaisia ja liki puolen vuoden ikäisen lapsen vanhempia. Toivon, että kulunut vuosi on kasvattanut meitä molempia ihmisinä ja antanut eväitä vanhemmuuteen. Omalla kohdalla toivoisin löytäväni sisäisen rauhan ja hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Toivon myös sopeutuvani uuteen kotiin/kaupunkiin mutkattomasti-ja että henkisesti jaksan raskauden ja vauvavuoden. Ja että kaiken tämän paineen keskellä muistaisin olla itselleni armollinen."

03.05.2016

Aikamoisten muutosten edessä sitä tosiaan on tuolloin oltu, ei ihmekään että jossain vaiheessa elämä tuntui menevän liian lujaa. Muistan miettineeni olenko valmis tähän kaikkeen; vakiintuneeseen parisuhteeseen, äitiyteen, yhdessä asumiseen,... Epävarmoissa ajatuksissa jopa toivoin, että olisin löytänyt sen rauhan ja turvan, jota teinivuosina koin seurakuntanuorena. Suoranaisesti en ole koskaan Jumalaan uskonut, mutta johonkin suurempaan voimaan joka ohjaa meitä elämässä eteenpäin ja jolta ehkä voi pyytää apua sitä tarvittaessa. En ole löytänyt vieläkään, mutta tarvekaan ei ole yhtä suuri kuin tuolloin.
Muutto taisi sijoittua mainittuun touko-kesäkuun vaihteeseen ja muistan kesän olleen pitkäveteinen. Setämiehellä ei ollut tuoreehkon työpaikan vaihdoksen myötä lainkaan kesälomaa ja kaikki täkäläiset palvelut viettivät jo kesälomakautta. Tosin en syksylläkään esim. perhetalon taas auetessa muista käyneeni siellä kuin ehkä kerran; ei nuo lapsiperheiden paikat vielä odottavana tuntuneet omilta. Kavereita oli hankala löytää, kun kaikki omanikäiset tuntuivat olevan joko vielä opiskelijoita tai jo työelämässä. Nuorisotiloille koin olevani jo liian vanha eikä uusien tuttavien etsiminen paikallisesta kuppilastakaan innostanut.
Kuten joku saattaa ehkä muistaakin, vauvavuosi alkoi meillä kuukauden odotettua aikaisemmin; P:n syntyessä rv 35+5. Muutama kuukausi meni todellisessa vauvakuplassa, siinä oli nimiäiset, joulut ja kaikki. Vasta keväällä aktivoiduttiin ja käytiin mm. MLL:n järjestämässä Ensisynnyttäjien ryhmässä, jossa oli mukava jakaa omia ajatuksia, kysymyksiä ja arkea muiden nuorien, tuoreiden äitien kanssa. Vaikka koti oli tuossa vaiheessa jo hyvän tovin tuntunut kodilta, noista kaveri- ja ystävyyssuhteista alkoi vasta lopullinen kotiutuminen ja paikallinen verkostoituminen. Nykyään harva kauppareissu menee niin ettei tule yhtään tuttua vastaan ja esimerkiksi MLL:n hallituksessa olen mukana jo toista vuotta.

Kuva tänään 20.04.2019, rv 39+0

Vaikka isoja muutoksia ei lähiaikoihin (onneksi) ole luvassa, on lähestyvä "Kuplan" syntyminen varmasti asia joka tulee mullistamaan perhe-elämän omalla tavallaan ja sekoittamaan totutut rutiinit hetkeksi. Raskaus on ollut huomattavasti helpompi, mitä edellinen oli; ensimmäisen kolmanneksen oikeastaan ainoa oire oli loputon väsynyt (nukuin kevyesti 14h/yö ja ehkä vielä 1-3h päiväunet päälle vapaapäivinä). Väsymys hävisi maagisesti toiselle kolmannekselle siirtyessä ja oikeastaan vasta nyt viimeisten viikkojen aikana olen kärsinyt närästyksestä, turvotuksesta ja muusta "pienestä". Kaikista isoimmalta "vaivalta" kumminkin tuntuu kärsivällisyyden puute; tässä kun on jo 35+ viikosta asti odotettu vauvaa saapuvaksi. Laskettuun aikaan on enään viikko ja kolmisen viikkoa maksimissaan siihen, että vauva saa yksiöstään luopua. Jänniä aikoja siis eletään, lähtö sairaalaan voi tulla koska vaan-ja toivottavasti tuleekin pian.

Kotiutumiskassi

Lähestyvä synnytys muistutteli itseään ja valvoin yhtenä yönä muutaman tunnin supistusten vuoksi. Nuo supistukset muistutti, että kotiutumiskassi olisi hyvä pakata, turvakaukalon vyöt kiristää P:n jäljiltä ja äitiyspakkauslaatikko pedata valmiiksi ensipediksi. Noh, hommat tuli tehtyä siinä uskossa, että kohta tulee synnärille lähtö, mutta mitä vielä. Supistuksia ei ole tullut tuon yhden yksittäisen yön jälkeen eikä mitään muitakaan merkkejä ole siitä, että pian synnärille päästäisiin... Tosin vasta vauva onkin täysiaikainen, mutta päivät ovat olleet pitkiä; P:n kohdalla kun lähtö sairaalaan oli selkeä ja aikainen (rv 35+5)...

Kotiutumisvaatteet itselle: alushousut, sukat, väljä t-paita ja mukavat collegehousut.
Imetysliivit oli jo aikaisemmin esitellyssä sairaalakassissa.

Kotiutumisvaatteet vauvalle: pitkähiainen body ja potkuhousut (50/56cm), pari myssyä (joista puetaan vain sopivampi, todennäköisesti alempi), sukat ja tumput (varoiksi).

Vauvan ulkovaatteet: 50cm pörröhaalari tai 56cm fleecehaalari, riippuen kumpi on sopivampi.

Siinä ne eteisessä odottaa pakattuna, turvakaukalon kanssa.
Setämiehen on helppo napata mukaan, kun kotiutumispäivä on tiedossa.